Unennäköä

Näin aamuyöstä unta.

Olin oppilaskunnan huoneessa kopioimassa lukujärjestystä ilmoitustaululta. Pöydällä oli iso lautanen täynnä pyöreitä, sokeroituja munkkeja. Yhtäkkiä kuulin käytävältä ääniä, naurua, bussin jarrujen pihahduksen.

- Kato hei, mitä sinä! tervehtivät entisen kollegat iloisesti.

Minä olin loukkaantunut.

- Miksi minulle ei kerrottu teatterimatkasta lainkaan?

Lähdin ajamaan yksin omalla autolla pimeään. Mäet olivat niin jyrkkiä, että huipun saavutettuani meni pitkään, ennen kuin valot näyttivät tien pintaan. En ollut nähdä eteeni.

Heräsin.

M. oli sitä mieltä, että matkauni nousi nykytilanteesta: uudessa työyhteisössä suunnitellaan teatterimatkaa 1/2 vesona ja mukana olisivat kaikki koulun yhdeksäsluokkalaiset; naistoimikunta puuhaa elokuvailtaa; ammattiyhdistys kutsuu ja houkuttelee. Olen huokaissut, miksi emme ennen saaneet aikaan yhteistä mukavaa, yhteistä aikaa, yhteisiä iltoja.

- Tiedätkö, niitä oli kyllä, sinulle vain ei kerrottu!

Kymmenen sanaa dekalogista

Dekalogin - oi dega logoi - käsittely on ollut itselleni matka sisälle arvofilosofiaani. Oppilaista en ole niin varma. Tai no... ehkä hetkittäin...

Mitä näistä juutalaisten käskyistä oikein ajattelen, huomasin kyseleväni tuntisuunnitelmia laatiessani? Miten niitä opettaisin? Ovatko ne, niin kuin eräs ystäväni joskus sanoi, täysin kestämättömät ja riittämättömät nykypäivän maailmassa, täynnä triviaaleja epäolennaisuuksia... Hmmm. En ollut piiiiitkiin aikoihin käskyjen merkitystä tai sanomaa sen kummemmin ajatellut tai perustellut kenellekään - elämä on järjestynyt muutoin. Siispä nyt oli pakko istuutua ajattelemaan.

Kaivoin vanhan, alleviivauksia tännä olleen Veijolan kirjan, muinoin tentityn, pahvilaatikosta ja aloin selailla. Muistikuvani palasivat: VT:ssa on useita käskytyyppejä, niillä on historia ja ne voidaan sijoittaa aikajanalle; dekalogi on muodostanut kokonaisuuden, jonka vaikutushistoria on ollut pitkälti liturginen - ja ennen muuta: UT:ssa käydään käskyjen kautta vuoropuhelua juutalaisten kanssa, erotellaan kaksi maailmankuvaa toisistaan.

Johan avautui. Kerroin oppilaille hieman käskyjen historiasta, ajoituksesta ja piirsin sitten piirtoheittimelle vaakasuoran viivan, horisontin. Kaukana horisontissa käytiin keskustelu, josta meille näkyi enää puhekuplat, ei henkilöitä. Kerroin. Siirsin piirtoheittimelle kalvosta leikatut puhekuplat.

- Hyvä opettaja, kuinka voin pelastua? (huoli painaa kiireistä miestä...)
- Miksi sanot minua hyväksi? (..."senkin mielistelijä"...)
- !
- No, käskyt sinä tiedät... (J:n pieni kertaus, varmistui että puhuivat samasta asiasta)
- Opettaja, niitä olen noudattanut koko ikäni! (kunnon miehestä on kyse!)
- Yksi sinulta puuttuu! (J. saa kuulijan varpailleen...)
- ?
- Mene ja myy kaikki. Tule sitten ja seuraa minua.
- !?!?

Siis miksi J. sanoi luokseen tulleelle miehelle näin, käski myymään kaikki?
Millainen mies oli pohjimmiltaan? Miksi hän oli noudattanut käskyjä?
Mihin J. pyrki?

Ja eräs poika kiteytti ajatuksen niin että liikutti. Vaikka en enää muistakaan sitä tarkkaan. Ja hetken opettaja oli niin ONNELLINEN.

Kysymyksiä pukkaa

Tänään annoin haastattelun paikallislehteen. Tai eilen sen jo annoin. Postitin sähköpostiin. En kehdannut kieltäytyä, kun esimies oli minut maininnut toimittajalle uutena työntekijänä ja mahdollisena haastateltavana. Tänään poseerasin vain valokuvassa. Aina sitä näyttää kuvissa jotenkin pyöreäposkisemmalta kuin kotipeilissä. Onneksi edes kysymykset olivat helppoja ja käsittelivät vain viihtymistä uudessa kaupungissa. Viihdyn hyvin, kiitos.

Monet muut kysymykset sen sijaan ovat olleet vaikeita. Opetussuunnitelmakin on pistänyt miettimään: Miten opettaa 9.-luokkalaiselle Raamattua? Sisältöä vai sisällöstä? Aihepiirit liittyvät rippikoulutunteihin kovasti paljon, mutta kuitenkin oppitunnilla ollaan eri tilanteessa kuin leiriympäristössä, keskusteluvalmiudet ovat luokassa erilaiset. Herkällä mielellä olen asioita miettinyt.

Nuoret ovat edelleen tämän homman SE juttu. Ilman heitä ei tätä jaksaisi. Eikä koko hommaa edes olisi. ;)