Unennäköä

Näin aamuyöstä unta.

Olin oppilaskunnan huoneessa kopioimassa lukujärjestystä ilmoitustaululta. Pöydällä oli iso lautanen täynnä pyöreitä, sokeroituja munkkeja. Yhtäkkiä kuulin käytävältä ääniä, naurua, bussin jarrujen pihahduksen.

- Kato hei, mitä sinä! tervehtivät entisen kollegat iloisesti.

Minä olin loukkaantunut.

- Miksi minulle ei kerrottu teatterimatkasta lainkaan?

Lähdin ajamaan yksin omalla autolla pimeään. Mäet olivat niin jyrkkiä, että huipun saavutettuani meni pitkään, ennen kuin valot näyttivät tien pintaan. En ollut nähdä eteeni.

Heräsin.

M. oli sitä mieltä, että matkauni nousi nykytilanteesta: uudessa työyhteisössä suunnitellaan teatterimatkaa 1/2 vesona ja mukana olisivat kaikki koulun yhdeksäsluokkalaiset; naistoimikunta puuhaa elokuvailtaa; ammattiyhdistys kutsuu ja houkuttelee. Olen huokaissut, miksi emme ennen saaneet aikaan yhteistä mukavaa, yhteistä aikaa, yhteisiä iltoja.

- Tiedätkö, niitä oli kyllä, sinulle vain ei kerrottu!