Mikäs siinä: loma meni levätessä, teinielämää seuratessa, työasioita onnistuneesti vältellessä. Kudoin pikkurilleihini rakot, siis kudoin aivan liikaa.

Mutta kun innostuin ja uppouduin psykologiskäsityötaiteelliseen luomukseeni: purin vanhan villapaidan, johon liittyi käyttämättömyydestä huolimatta vahvoja muistoja ja tunteita, erottelin
kierteisen langan ja kerin tuplamäärän lankakeriä pärekoriini. Sitten aloitin alusta. Tällä kertaa langasta valmistuu... viitakki. Laitan kuvan, kun työ on valmis.

Vahvimman lomakokemuksen muodosti kuitenkin - elokuva. Katselin "Tunnit" aikoinaan jo elokuvateatterissakin, mutta vasta NYT teos kolahti. Olin kenties paremmin elämänsä ohjautuvuutta pohtivien naisten nahoissa. Streepin maneerit eivät tällä kertaa vieneet koko huomiotani, Kidmanin tekonenä kaikkea tarkkaavaisuuttani ja Mooren hauraus kuuloyliherkkyyttäni äärirajoilleen (rasitun ja ärsyynnyn, jos joudun pinnistelemään kuullakseni). Nyt kuitenkin liu'uin elokuvan vetämänä pitkin mutaista joenpohjaa, tapetoitua seinäpintaa, odotukseen pysähtyneen rautatieaseman puupenkkiä. Miten häilyvä on viiva jaksamisen ja luovuttamisen välillä! Miten kirpeä se hetki, kun ymmärtää väistämättömän, vaikkei tahtoisi! Miten helppo luovuttaa vastuu elämästä toiselle ja miten vaativaa pitää siitä itse loppuun asti kiinni!

Enkä voi mitään sille, että elokuvan tekonenäisen Virginia Woolfin habitus tuo joka kerta mieleen erään partioivan emoaluksen... :)

SYYSLOMAA!

Vähän tässä onkin loman tarpeessa! Jospa nyt viimein saisin verhot ikkunoihin, olohuoneeseen jonkinlaista rakennetta ja työpöydän raivattua. Jos vielä jonkin mukavan reissun - etelään tai pohjoiseen osaan kotimaata - olisi se taas siinä. Ja sit taas jatkuu.

Opetusmateriaalista

Mitäs jos tekisi pienen videon aina uudesta, opetettavasta asiasta? Kuvaisi havainnollisia kuvia ja kertoisi asiasta; esiintyisi itse kameralle ja sanoisi sanottavansa tiiviisti, sitten heijastaisi tämän elokuvallisen ilmaisun videotykillä seinälle.

Menisiköhän perille? Hiljentäisiköhän samalla tavalla kuin mikä tahansa video tai DVD oppitunnilla?

Pakko kokeilla!

Piispa läpäisi!

Sain ilokseni pettyä: pääsimme keskustelemaan, pohtimaan, osallistumaan... niin kovasti, että jälkikäteen pyörrytti.

Piispa yhtyi stoalaisiin: yhteisö ei ole kone - vaan organismi, elin, elävä kokonaisuus. Tavoitteena ei ole surrealistinen ihmiskuva - vaan harmoninen, tasapainonen ihminen. Tämä jäi mieleen. Ja sitten piirrettiin pöytäliinoihin.

Kutsutut hakeutuivat pöytäryhmiin... erilleen parhaasta kaveristaan. Joka pöydässä oli jokin esine, jonka herättämiä tunnelmia pohdittiin alkulämmittelynä. Meidän pöytämme esine oli puheenjohtajan nuija.

"Kirkkovaltuuston puheenjohtaja." "Luottamushenkilöt ja heidän roolinsa seurakunnassa." "Johtokunnat, lapsityö jossa olen". "Vallankäyttö." Arvaa minun assosiaationi!

Sen jälkeen jokainen ryhmä sai kysymyksen pohdittavakseen. Meidän oli: "Mitä on 'liika hengellisyys' seurakunnan kanssa yhteistyössä toimittaessa?" - !

Itsensäalttiiksilaittaminen oli puhuttelevaa: täällä siis oikeasti halutaan etsiä yhteistyötä ja sen onnistumisen edellytyksiä! Puhuimme moninaisista, kirkollisesta kielenkäytöstä, ongelmien hengellistämisestä, erilaisten kuppikuntien muodostumisesta ja ohjaavuudesta. Ja pöydässämme oli myös seurakunnan työntekijöitä.

Mielipiteet kirjoitettiin tussilla pöytäliinaan ja kulkua jatkettiin kohti seuraavaa pöytää. Mielenkiintoisia kysymyksiä kaikki: Ketkä ovat suurimpia väliinputoajia Ylöjärvellä? Mitä sellaista hengellistä seurakunta voi tarjota työyhteisöllenne, mitä mikään muu taho ei voi tarjota? Kaikkia kysymyksiä emme käyneet läpi, mutta ne käsiteltiin lyhyesti yhdessä kirkkoherran johdolla. Monenlaisia välähdyksiä löytyi yhteistyöhön ja sen luonteeseen.

Kun vielä lopuksi piispa sanoi pari kaunista ja hyvää ajatusta ja koko aikuinen joukko vakavoitui virrenveisuuseensa, huomasin itsessäni pienen liikahduksen. Koolla oli iso joukko ihmisiä, jotka oikeasti haluavat kaupunkiin, ihmisille, toisilleen, itselleen hyvää.

Toivottavasti onnistutaan.

Tarkastusmatkalle

Tänään osallistun piispantarkastukseen.

Eniten pelkään sitä, että tilaisuus on suunniteltu niin, että me kaupunkilaiset istumme ja kuuntelemme, ja srk esittää ja selittää. Ja kukaan ei kysy mitään. Ei keskustele. Ei tutustu. Mitään ei herää eikä synny. Paitsi ärtymys.

Mutta jospa piispa sittenkin läpäisee tarkastuksen...

Sadetunnelmia

Eilen Tampere-päivänä piti lähteä näyttelyihin, kuvaamaan kaupunkia kilpailua varten tai katsomaan tuliesityksiä... mutta en lähtenyt yhtään mihinkään kotoa.

Tein tattiretken märkään metsään ja vierailun naapurin vanhalle sahalle; katsoin takkatulta ja kuivattelin varpaita kahvikupin ääressä; kuuntelin deeppurplet ja fleetwoodmackit ja sen kymmenet musiikkinäytteet venyneiltä c-kaseteilta, joita M. järjesteli laatikkoonsa. Vanhoja aarteita. Ensirakkauksia.

"Mikä bändi?" "Kuuntele!" Miksei enää tehdä tällaista musiikkia?"

Enkä minä erottanut yhtyettä toisesta. Minä eri sukupolven lapsi.