Mikäs siinä: loma meni levätessä, teinielämää seuratessa, työasioita onnistuneesti vältellessä. Kudoin pikkurilleihini rakot, siis kudoin aivan liikaa.

Mutta kun innostuin ja uppouduin psykologiskäsityötaiteelliseen luomukseeni: purin vanhan villapaidan, johon liittyi käyttämättömyydestä huolimatta vahvoja muistoja ja tunteita, erottelin
kierteisen langan ja kerin tuplamäärän lankakeriä pärekoriini. Sitten aloitin alusta. Tällä kertaa langasta valmistuu... viitakki. Laitan kuvan, kun työ on valmis.

Vahvimman lomakokemuksen muodosti kuitenkin - elokuva. Katselin "Tunnit" aikoinaan jo elokuvateatterissakin, mutta vasta NYT teos kolahti. Olin kenties paremmin elämänsä ohjautuvuutta pohtivien naisten nahoissa. Streepin maneerit eivät tällä kertaa vieneet koko huomiotani, Kidmanin tekonenä kaikkea tarkkaavaisuuttani ja Mooren hauraus kuuloyliherkkyyttäni äärirajoilleen (rasitun ja ärsyynnyn, jos joudun pinnistelemään kuullakseni). Nyt kuitenkin liu'uin elokuvan vetämänä pitkin mutaista joenpohjaa, tapetoitua seinäpintaa, odotukseen pysähtyneen rautatieaseman puupenkkiä. Miten häilyvä on viiva jaksamisen ja luovuttamisen välillä! Miten kirpeä se hetki, kun ymmärtää väistämättömän, vaikkei tahtoisi! Miten helppo luovuttaa vastuu elämästä toiselle ja miten vaativaa pitää siitä itse loppuun asti kiinni!

Enkä voi mitään sille, että elokuvan tekonenäisen Virginia Woolfin habitus tuo joka kerta mieleen erään partioivan emoaluksen... :)