Mihin mennyt tulee?

Bloggaus on ollut jäässä ja levällään koko alkuvuoden kuin autoni takaovi. Kotiin lähtiessäni täytynee teipata maalarinteipillä ovi kiinni, ettei se osu vastaantulijoihin. Juuri nyt haluan kiinnittää itseni myös nettitodellisuuteen, jatkaa ihastuttavasti Susannan tavoin elämänvalintojeni reflektointia ja tallentamista...

Opettajien työtilan ilmoitustaululla on oppilaan käsin kirjoittama Anni Sinnemäen runo. Tai osa siitä. Tai jotain sinne päin. Tuntuu kuin joku olisi kopioinut kaiken väärin, ja silti kuvia syntyy.

Menet niiden luokse ja itket ja kuuntelet
lukitse ovesi nyt tiukempaan
huudan kynnyksen yli

Olen tullut maailmasta
jota ei olisi pitänyt olla

kaikki kuvattuna julisteissa
joita ei enää ole

Luen runoa ja näen silmissäni kulisseiksi pystytetyt rakennustelineet, länsikolikkoni kierimässä kahvilan lattialla, huonostihoidetun eläintarhan masentuneet hevoset; näen DDRrän, jonka todellisuus sai lopulta voimaan huonosti. Näen aforismijulisteet psalmiteksteineen, jeesuskuvineen, hyvän elämän viisauksineen; näen nuoruudenrakkauden, jolle opetin, kuinka suudelma tuli lopettaa.

Jopa lähtikin. Johtunee kaikki siitä, että kotona työpöydälläni on kaksi julistekääröä ajalta, kun vielä sinitarrasin kuvia huoneeni seinille. Äiti toi ne lapsuudenkodista. En osaa sijoittaa kääröjä minnekään. En vielä edes ullakon hämärään. Niiden katseleminen tuottaa niin monentuntuisia muistoja, että pitää jonkin aikaa antaa kuvien tulla.