Valokuvatorstai

Aiheena oli Elegian ottama hauras, seepiansävyinen valokuva lapsen sandaaleista, jotka näyttivät ikäänkuin unohtuneen vanhan kiviaidan päälle lumisateeseen. Elämä menee niin nopeasti ohi. Kuinka pitää kiinni elämän ainutlaatuisuudesta, tarttua hetkeen?

Minulle tuli mieleen vuodentakainen kuva intialaisesta ovensuusta, jossa lojui vauhdikkaasti jalasta heitettyjä sandaaleja. Minut oli kutsuttu kotiin, köyhään ja vaatimattomaan taloon, joka pursui lämpöä ja iloa. Jo kenkien määrä kertoi elämästä. Huomisesta ei huolehdittu. Elämä oli vain siinä. Väri ja lämpö.

Valokuvatorstain ensimmäinen haaste

Haasteena katkelma Marjo Niemen romaanista Miten niin valo (Otava 2008)

"Lähellä oleviin ihmisiin on joskus pitkä matka... Ja siinä sitten ihmiset lähekkäin, valovuosien päässä ja jokaiseen sattuu."

Ekaa kertaa tutustuin tällaiseen kuvahaastejuttuun ja aloin ideoida omaa kuvaa. Digikuvani ovat kaikki vanhassa koneessa, levykkeillä epäjärjestyksessä, hukanteillä nettiarkistoissa... Täytyi ottaa kuva vartavasten. Nukkekotiympäristön pikkunuket eivät tosin hallitse kaikkia tilanteen vaatimia nyansseja, mutta näin harjoitusmielessä menköön...

Hyvää tätä vuotta 2009

Kovin olen ollut vaisu kirjoittaja, mutta josko tänä vuonna jälleen yrittäisin koota ajatukseni...

Oli nimittäin mukava lueskella toipilastunnelmissa tunnelmapaloja ihmisten elämästä, eettistä pohdintaa, pari hyvää saarnaakin (!), tilannekomiikkaa... niin että ihan innostuin jälleen itsekin.

En ole vain itse osannut profiloida sanottavaani mitenkään, enkä siksi saanut lukijoitakaan. Miten niitä muuten hankitaan/saadaan?

Vaatii aivan erityistä heittäytyä bloggaajaksi, jolla on säännöllisiä lukijoita: sopivaa provosointia, itsensäalttiiksilaittamista, jatkuvaa vuorovaikutusta, uusianäkökulmia, tuorettailmaisua, virkistäviäoivalluksia, rohkeaauskaltautumista olla ihansemikäon tekeytymättäviisaammaksi...

Mutta ennen muuta tarvitaan AIKAA surffata, linkittäytyä, koukuttautua vastaamaan ja kommentoimaan. Tarvitaan motivaatiota, uskoa sanoihin ja merkintöjen merkityksiin. Ja tarvitaan uskallusta: sanottu saattaa synnyttää vastalauseen...

Mutta tällä mennään.

Älä tule huono vuosi, tule hyvä vuosi! Kaikkialle.

The Dance - the Story of a Short Connection

Tästä klikkaamalla pääsee seuraamaan pientä sormenpääkosketusta

Liikkuvia käsiä, viliseviä silmiä

Heti ja taas on jäänyt kirjoittelut taka-alalle: olen touhuillut sanojen sijasta kuvien parissa. Kollegan läksiäisten kuvaaminen innosti pitkästä aikaa virittämään kamerasilmän ja myös kuvankäsittelymetodit. Onneksi olin keksinyt hakeutua parille kuvaamista ja sen ideologiaa käsittelevälle kurssille.

Ekalla kurssilla opeteltiin mm. animaationtekoa MonkeyJam -ohjelmalla. Tosin ohjelman käyttöön varattu aika oli liian lyhyt. Enemmän ehdimme sen sijaan pohtia historian kuvien aitoa historiallisuutta, lännenelokuvien käsitystä amerikkalaisuudesta ja alkuperäiskansoista. Toisella kurssilla opettelimme kuvien käsittelyä mm. Picasalla ja tarinankerrontaa: ekan kerran valmistin oman liikkuvan kuvatarinan, PhotoStoryn. Tykästyin puuhaan ja softan mahdollisuuksiin. Jo on tehty touhu helpoksi! Tällä voisi todella olla käyttöä jo koulussakin!

Muuten mukavaa, mutta vanhat silmät eivät kestä tätä puuhaa. Tänään tuijottelin koululla ulos ikkunasta - vastapäisen talon ikkunan säleverhoja, jotka värisivät ja välkkyivät kummasti. Pian kuitenkin ymmärsin, että eniten siinä värisivät vain minun silmäni, silmänpohjat, verkkokalvot.

Olisikohan tauon paikka.

Uusi syksy ja - oma NETTIYHTEYS

Ekan kerran elämässä mulla on nettiyhteys myös kotoa. Tästä riemastuneena päätin aloittaa myös bloggauksen uudelleen. Saas nähdä, josko into kantaa muutamaa viikkoa pidemmälle. Tai toimiiko yhteys. Sillä Tampereen läheisyydestä huolimatta kotimme sijaitsee jostain syystä periferiassa, lähes katvealueella.

Kaikki tekninen taito unohtuu vuodessa kyllä: miten kuvat liitettiinkään, mitkä olivat salasanat sinne ja tänne, mitäs täällä blogimaailmassa on vuodessa tapahtunut?! Eipä sittenkään kovin paljoa uutta.

Omia vanhoja tarinointejani lukiessani jouduin kyllä muistelemaan, kuka olikaan tuo ihminen, joka on kaiken kirjoittanut? Tuttuja teemoja ja asioita, mutta onpa aika vierähtänyt nopeasti. Aloitin blogin saatuani tiedon uudesta työpaikastani, ja tänä syksynä käynnistyi koulussa jo kolmas syksyni. Päväkirjamerkintöjen tallentaminen olisi merkityksellistä: voisi edes itse muistaa, mihin päivät kuluivat.

Katsotaan miten rahkeet (mitkä ne sitten ovatkaan) riittävät näihin muistiinpanoihin.

Soppeenharjun Haavoittunut enkeli

Viime viikkoina olemme autelleet enkeliä lentoon... Kiirastorstaina olisi aika. Siivet liikkuvat jo.

Koskettavan draamakäsikirjoituksen kirjoitimme kollegojen ja oppilaiden kanssa keväällä '99 ja nyt hyödynnän version uudelleen. Kaksi poikaa ja enkelisiipinen tyttö. Siivissä lehtilööppejä, uutistekstejä, haava ja hakaneula. Toinen pojista alkaa jutella tytön kanssa, ja keskustelua kuvittavat tytön päivän aikana kohtaamat henkilöt. Takana onkin hieman tavallista raskaampi sattumusten suma.

Kaiken muun jaksais, muttei sitä, kun kengännauhat koko ajan katkee. Ymmärrätsä?

Muutamissa kohdissa käsivarsieni karvat nousevat pystyyn. Riipii sopivasti. Hyvä. Toimii. Erityisesti lopun yllätyksessä: poikien kantamista paareista muodostuukin risti...

Ei isoja sanoja vaan niitä ihan pieniä - ja siksi juuri tuntuu joltakin...

Dealing with Diversity -training in the Netherlands

Koululle hankkimistani Julia Vuoren julisteista on olemassa myös englanninkieliset versiot: liikuttavia afrikkalaisia eläinhahmoja jakamassa hyvää keskenään kontekstinaan YK:n Vuosituhattavoitteiden ylevät ajatukset. Tilasin englanninkielisiä julisteputkia viisi kappaletta, kukin sisälsi kahdeksan erilaista kuvaa. Otin putkilot matkalaukussani mukaan Hollantiin.

EUn Youth in Action -ohjelmaan sisältyvä koulutus Dealing with Diversity oli erinomainen matka - itseeni. Viiteentoista vuoteen en ole vastaavassa seminaarityyppisessä ajatustenvaihtovirrassa uinutkaan. Joten jo olikin aika. Miten kadehdittavan notkeita ja eettisiä ajattelijoita nuorisossa onkaan! Millaisia upeita visioita paremmasta yhteisöstä ihmisillä on ja millaisia intohimoja omaa työtään kohtaan! Kuuden päivän pyörremyrsky ei ole vieläkään pudottanut minua täysin maanpinnalle.

Jos matka poikisi jonkinmuotoista yhteistyötä ja yhteistähyvää koululle ja nuorille, olisi se takuulla ollut kaiken väärti. Siinäkin tapauksessa että niin ei kävisi, olisi se ainakin itselleni ollut ainutlaatuinen retki eurrooppalaiseen ajattelumaailmaan. Ja ainakin minut se innosti hakeutumaan jatkossakin yhteistyökuvioihin...

Julisteet matkasivat Irlantiin, Saksaan, Tsekin tasavaltaan, Puolaan ja Portugaliin - ja muuallekin niitä olisi haluttu. Jotkin kuvat vain iskevät ytimeen ja koskettavat.

Julisteita vuosituhattavoitteista

Kun itse on aivan turta ja pyörittää nuupahtanutta tuntia, saattaa joku virkeä heittää hyvän idean: "Eikö me voitais tehdä näytelmiä niistä kirkkovuoden juhlista?" Ei hassummin perjantain viimeisen tunnin jääkiekkoilijoilta.

Ne, mitkä toivottavasti myös piristävät erityisesti ensi viikkoa, tulivat tänään postista: Julia Vuoren kuvittamat kahdeksan julistetta. Ulkoasiainministeriö on kustantanut YK:n vuosituhattavoitteista liikuttavan julistesarjan, jonka toimitettiin veloituksetta koululle. Nastasin kuvat jo käytävän seinään; hellyttävät eläinhahmot pistävät väkisin hymyilemään. Ja ennen muuta julisteet ovat pirteät ja - kauniit. Sopisivat vaikka lastenhuoneisiin!

Näin julisteteemassa pysyäks...

Mihin mennyt tulee?

Bloggaus on ollut jäässä ja levällään koko alkuvuoden kuin autoni takaovi. Kotiin lähtiessäni täytynee teipata maalarinteipillä ovi kiinni, ettei se osu vastaantulijoihin. Juuri nyt haluan kiinnittää itseni myös nettitodellisuuteen, jatkaa ihastuttavasti Susannan tavoin elämänvalintojeni reflektointia ja tallentamista...

Opettajien työtilan ilmoitustaululla on oppilaan käsin kirjoittama Anni Sinnemäen runo. Tai osa siitä. Tai jotain sinne päin. Tuntuu kuin joku olisi kopioinut kaiken väärin, ja silti kuvia syntyy.

Menet niiden luokse ja itket ja kuuntelet
lukitse ovesi nyt tiukempaan
huudan kynnyksen yli

Olen tullut maailmasta
jota ei olisi pitänyt olla

kaikki kuvattuna julisteissa
joita ei enää ole

Luen runoa ja näen silmissäni kulisseiksi pystytetyt rakennustelineet, länsikolikkoni kierimässä kahvilan lattialla, huonostihoidetun eläintarhan masentuneet hevoset; näen DDRrän, jonka todellisuus sai lopulta voimaan huonosti. Näen aforismijulisteet psalmiteksteineen, jeesuskuvineen, hyvän elämän viisauksineen; näen nuoruudenrakkauden, jolle opetin, kuinka suudelma tuli lopettaa.

Jopa lähtikin. Johtunee kaikki siitä, että kotona työpöydälläni on kaksi julistekääröä ajalta, kun vielä sinitarrasin kuvia huoneeni seinille. Äiti toi ne lapsuudenkodista. En osaa sijoittaa kääröjä minnekään. En vielä edes ullakon hämärään. Niiden katseleminen tuottaa niin monentuntuisia muistoja, että pitää jonkin aikaa antaa kuvien tulla.

Linnanjuhlien jonomuodostelma...

Olen katsonut linnanjuhlat kymmeniä kertoja. Tiedän, että ohjelma ei yllätä eikä shokeeraa, mutta silti joka vuosi odotan kulkueelta jotain. Että voisin hämmästellä, ihastella, bongata jonkun tutun, naurahtaa... Nyt tänä vuonna monituntinen lähetys ei synnyttänyt mitään reaktiota! Ei, vaikka yllättäen näin kaksikin tuttua juhlavieraina; toista heistä vain ei esitelty eikä juuri edes näytetty ruudussa, mutta ehdinpä bongata. Olin niin kyllästynyt ruudun ääressä etten ikinä! Miten NÄIN ikävystyttävää ohjelmaa ylipäänsä seuraan?!

Ensimmäisen kerran elämässäni en keksinyt YHTÄÄN vastausta kysymykseeni. Päätin, että ensi vuonna juhlin itse. Omassa kotona! Kutsun kylään jo nyt! Tervetuloa! Ohjelmassa on pitkä tervehdys emännän, isännän ja välttämättä myös koiran kanssa, kättelyä ja henkistä kädenvääntöä, boolia jonka reseptin saa mukaansa, hyvää syötävää, yhteislauluina joululauluja ja hittejä eri vuosikymmeniltä, jazzia ja bluesia tuvan täydeltä...

Tuli talvi!

Myrskystä on selvitty hengissä. Kotipihan puolimetrinen hanki muistuttaa eilisestä tuiskusta, aamun umpihankitarpomisesta, kynnöspeltoteistä ja työmatkalla bongatuista ojaanajoista - samaan aikaan, kun ikkunasta avautuu mitä upein talvimaisema. Vaikka en vuosiin ole asiasta ollut innostunut, NYT voisin lähteä jopa hiihtämään.