Maistuu ja tuntuu!

Taas on mahdollisuus nauttia ihan vaan kesästä ilman juhannuksen rasitteita... ja sehän sopii. Vaikka ei tuo saunominen, seurustelu ja syöminen hassumpaa ollut sekään, vai mitä?

Hämmentävää jälkikäteen muistella, mille sitä oikein naurettiin jatkuvasti - tilannekomiikka ja päiväperhovitsit kun ovat kovasti ilmaan hajoavaa laatua. Niistä ei enää seuraavana päivänä saa otetta. Vain tunne vatsanpohjassa muistuttaa hyvistä hetkistä. Oli niitä!

Hämmennystä aiheuttavat asiat sen sijaan muistaa aivan tarkalleen. Ja niitäkin oli. Niistähän se elämä pääsääntöisesti koostuukin, miksei siis myös juhannuksena. Vahva elämä.

JUHANNUSTA!

Täti on matkalla lapsenvahviksi, mutta poikkesi nokiainsinöörin etätyöpöydällä omia pankki-, posti- ja blogitärkeilyjä hoitamassa. Kilttejä ovat nörtit kaiken muun hyvän lisäksi. Sähköpostista bongasin syksyntuiman viestin: ensimmäinen koulupäivä alkaa sitten klo 8.30. Tiedoksi.

Mutta onneksi vielä on kesää jäljellä. Mökillä rantasaunassa odottavat juhannuksena saunan ensimmäiset löylyt. Pihasyreenit kukkivat huumaavasti ja juurilta löytyy niin paljon pieniä taimenalkuja, että saamme niistä aidan ainekset uuteen kotiinkin. Eilen haarapääskypariskunta lehahti aittaan, istahti parrulle silmäilemään ympärilleen - tarkasteli varmaankin ensi kesän asuntomarkkinoita. On sykähdyttävää elää AIVAN luonnon helmoissa.

Elämän kintereillä

Sain juuri tekstiviestin: Mä pääsin Tykkiin! Ei nimeä, ei mitään. Arvasin kyllä kenestä oli kyse: ysiluokkalaisesta, joka elää elämänsä kesää. Mutta mikä tempo ja meininki ja ilo, kadehdin energiaansa kaukaa. Ja aivastan perään.

Sauna ja matot ja työhuoneet ja yläkerta pakattu ja siivottu. Olo aivan piesty. Eilen tuijottelin tv:stä kaikki mahdolliset mitättömät ohjelmat yömyöhään, kun en jaksanut mennä nukkumaan. Että voi TV4+ Sudoku olla mukaansatempaavaa.

Yhdet häät ja 20 muuttolaatikkoa

Viikonlopun häät olivat perinteiset: morsian oli kaunis ja pari umpirakastunut; pappi ei muistanut morsiamen nimeä ja puhui muutoinkin täysin ennalta-arvattavasti, joten M sai syyn tönäistä minua vähän väliä kylkeen: "Mitäs mä sanoin!" Ärsytti, sillä olisin halunnut tunnelmoida edes vähän. Booli oli tuimaa ja vieraat heiluivat jo kakkukahvin aikaan melkoisessa myötäisessä. Tappelunkin sai meidän pöytämme aikaiseksi: "Euroviisuja ei sijoiteta Tampereelle, sillä nehän pitää järjestää Suomessa!" "Turku lupasi järjestää ne ilmaiseksi, mutta ei saa niitä silti!"

Oli mukava tutustua uusiin sukulaisiin, M:n sisarussarjaan ja serkkuihin, joita neljän vuoden seurustelumme aikana en vielä ole ehtinytkään tavata...

Paluu arkeen oli karu: muuttolaatikoita, mattojenpesua ja siivousta jo kolmatta päivää. Maanantain helteessä mattopyykillä kärvensin niskani ja selän, joten hyytyneitä hartioita pakottaa sisältä ja pinnalta... Mutta onneksi joku on keksinyt painepesurin! Ilman sitä pesisin mattoja koko viikon!

Työhuoneessa on mukava laulella, sillä nyt siellä taas kaikuu kivasti.

Matkasuunnitelmia

Uusi kampaus piristää aina. Varsinkin tämä lyhytotsatukkainen malli, joka tuo aivan 20-lukulaisen olon. Kun Esteri-tädin muuttopojektin hoito venähti eilen puolilleöille ja kampaaja-aika oli tänä aamuna klo 08.00 on hiuspehkon paras ollakin piristävä näky. Muuten tämä nainen on aivan raato.

Pahvilaatikoita lähden metsästämään seuraavaksi. Taitaa vain koko kylä olla muuttopuuhissa, sillä laatikoita ei juuri löydy. Mitäs jos heittäisin kaikki suosiolla roskapusseihin...

Häihin ajetaan vielä tänään. M lupasi, että voin nukkua koko matkan, joten taidan vetäistä patjan Transitin takaosaan ja käpertyä koiran kanssa sinne...

Omenapuita istuttamassa!

Istun viimeistä kertaa tämän koulun tässä työtilassa ja kirjoitan näitä rivejä. Kenties vasta NYT minulle konkretisoituu lähtöni. Tähän asti päivät ovat olleet järjestelyä ja juoksemista, organisointia. Nyt viimein pysähdyttyäni huomaan olevani herkällä mielellä: Minun tulee ikävä vanhoja TYÖKAVAREITANI!

Gallen-omenapuun istutin kotipihaan, jossa se visioi tulevaisuuteen. Lahjakortin tuhlaan toivottavasti johonkin ihanaan humpuukiin. Istutimme tukareiden kanssa myös omenapuun koululle - se on syyslaatua ja toivottavasti kantaa satoa joskus. Sen kasvupaikka ei liene paras mahdollinen, mutta toivottavasti jänikset eivät syö sitä.

Päivitän kuulumisia blogiini satunnaisesti kesän aikana, aktiivisemmin jälleen syksyllä. Se on yksi tapa ylläpitää yhteyttä, kun kiire vie kaikkia tahoilleen. Nyt ajatelen kauniita ajatuksia ja suljen opettajienhuoneen koneen.

Kevätretkellä

Väsyneenä ei kannattaisi tehdä mitään. Ei myöskään päivittää mitään blogia. Sen huomasin ajettuani 120 km uuteen kouluun ja hämmennyttyäni monenlaisesta matkalla kohtaamastani ja vielä kirjattuani jotain ylöskin... Onneksi uudet, tulevat kollegat toivat piristystä tunnelmaan ja seuraava päivä viisautta: kunhan kesä tässä levätään, syksystä selvitään aivan varmasti!

Viimeiset vedot

Mikä riesa siitä, ettei ehtinyt olla viimeisinä päivinä hoitamassa oppituntejaan: kaiken loppusiivouksen saa hoitaa itse ilman lapsityövoimaa... Selkää väsyttää jo.

Kello on neljä, mutta ei auta, sillä siistijät haluavat luokan tyhjäksi. Ja minä kaikki tavarat autoon. Sovin tapaamiset molempiin uusiin kouluhini huomiseksi, joten roina on kuljetettava pois. On sitten kuinka räkänen ja flunssainen olo tahansa! Varmaan kuumetta keskiviikkona. Ja sit kaadun sänkyyn, kun pitäis alkaa pakkaamaan kotona...

Kevätjuhlan käsikirjoituksen tallensin koulun sivuille:

Roni ja Julia

Snif

Aamulla ensimmäiset tulivat kertomaan, että roolivaatteet jäivät kotiin, reput unohtuivat ja Milkan discopallo oli hajonnut.

Ronin ja Julian ensimmäisessä kohtauksessa kaikki jännittivät niin paljon, että unohtivat puhua ääneen. Revin hiuksia päästäni. Kun rehtori sammutti ilmastoinnin, jotain alkoi sentäs kuulua. Ja kun yleisö alkoi elää draamassa mukana, näyttelijät vapautuivat hieman.

Puolivälissä esitystä kollega tuli kertomaan, että cd-soitin ei pelaa enää. Ja edessä oli tanssikohtaus, johon tarvittiin musiikkia. Jostain syystä huuliltani lipsahti ruma sana. Kulisseissa valmistauduimme jo siihen, että tanssi esitetään ilman musiikkia. Mutta juuri, kun oppilaiden oli aika syöksyä lavalle - musiikki alkoi.

Todellinen draama tapahtui kulisseissa, mutta onneksi jotain välittyi lopulta myös katsomoon. Tatuoija oli menestys vihjailevine katseineen, raaputuseleineen ja hauskoine repliikkeineen... eikä kaksoislopetuskaan ollut huono idea.

Ihania pieniä 7.-luokkalaisia. He toivottavasti oppivat tästä yhtä paljon kuin minäkin!

Pää on kiireen, monien kauniiden sanojen, halausten ja kyynelten jälkeen jomottavan kipeä. On ollut uskomaton päivä! Vollottamalla itkettiin muutaman opettajan kanssa - jotka oikeasti ovat vasta 16-vuotiaita koululaisia, lavatanssinharrastajia, upeita nuoria naisia!

Mutta voi että voi olla hyvä olo!

Muumimammatatuointi selkään ja kevätjuhlaan

Nyt kysytään turnajaiskestävyyttä: aloittaa aamu eilisten lavasteiden purkamisella ja - uusien rakentamisella.

Tatuoijan työhuone alkoi kuitenkin hahmottua, vielä huomenna pari nippusidettä mukaan ja se on siinä. Tyttökalenteri täytyi kuitenkin sensuroida... vaikka pojat siitä opiskelivatkin saksaa kovin innokkaasti.

Tajusin olevani aivan väsähtänyt raakkiparka. Liikutuin ja yhtä paljon suutuin siitä, kun huomasin, että Julian ääni kuuluu salissa!! Ongelmana olivat olleet jatkuvasti salissa kuhisseet ja supisseet ja höpisseet luokkatoverit. Kun kollega sitten patisti joukon tykkänään pihalle ja saliin saatiin kunnon hiljaisuus - sellainen kuin juhlissammekin on - tajusin asian. Vähänkö tässä haahuilen hämärän rajamailla... ;(

Kevätjuhlamme tasapainoilee kaikkien mahdollisten makujen rajapinnassa. Toivottavasti juttu ei uppoa. Tai siis että uppoaa...