Kuvia keskiviikon työpäivästä

On tämä vaan upea työ:

ei pelkkää juhlaa,
vaan myös
ruusuillatanssimista.

Katso erään työpäivän kuvat.

Tää on viiimeeeinen taaaisto

Hoh hoijakkaa. Väsyttää. Mitäs jos vaihdettaisiin suvivirsi tuohon otsikon maanläheisempään tunnariin...

Keskiviikon jättiäiset, 9.-luokkalaisten jäähyväisjuhlat, ja toisaalta kevätjuhlanäytelmä ovat työllistäneet minut ihan kohtuullisesti. Valmistelut ja harjoittelut ideointeineen veivät jo oman energiansa, mutta vielä on edessä mm. videoiden editointiviimeistelyä, tarkistuspuheluita ("Siis nyt kerrot kenelle sitä diplomia olitte suunnitelleet... Ahaa... no se EI KÄY!"), lavastajien patistelua jouluvalojen ja verhokiinnitysten pariin. Kaikkea mahdollista pilkunviilauksesta kattolamppuihin. Kun sitten joku kollega ojentaa MINUA, varoittaa tiukkasävyisesti kadottamasta omaisuuttaan, päivittelee oppilaiden poissaoloa tunneiltaan (! vielä viime viikolla näin kävi), ohjaa notkeasti kysymään apua itsensä sijasta joltakulta toiselta... en voi kuin hymyillä hiljaa itsekseni. Joopajoo.

Mutta kerran vielä. Tämä on itse asiassa mukavaa puuhaa. Oppilaat ovat huikeita! Kunhan vain ehtisi kaiken.

Kevätjuhlan Romeo ja Julia on minun läksiäislahjani tälle talolle. Enemmän uskon siitä olevan iloa kuin kakkukahveista.

Ideaa loppukohtaukseen kellään?

Kyllä on hiljaista, kun ysit ovat poissa. Olisivat voineet mennä retkille kaikki yhdessä, sillä reitti on kaikilla luokilla lähes sama; tapaavat toisensa Tukholmassa vähän väliä.

Tohkeissaan olivat kyllä lähdöstään. Pari tyttöä keksi perjantaina keskeyttää toiseksi viimeisen oppitunnin ja toivottaa keskusradiosta hyvää viikkoa kaikille, toivottavasti pärjäätte ilman meitä. "Mulla kauas menolippu oooooooon..." Ihan herttaista.

Jostain syystä en ole saanut itseäni kevätjuhlaharjoitusvauhtiin. Tai sitten elän juuri sitä: oppilaat hyppivät seinille, tunkevat muovisia viinirypäleitä neniinsä ja niistävät niitä sitten kaaressa toistensa niskaan, nipistävät nänneistä (pojat toisiaan) ja juoksevat ympäri juhlasalia, kiipeilevät parvelle, sekoilevat vaatevarastossa. Joulupukinpartoja, korkokenkiä ja vaaleanpunaisia yöpaitoja löytyy joka kerta nurkista. RA-SIT-TA-VAA. Kahden luokan oppilaista koottu seitsemäsluokkalaisten näytelmäseurue ON liian suuri, jännitteinen ja vaikeastihallittava. Nyt tiedän senkin.

Itse ohjelmakin on vielä kesken, yksi lavaste raakile, vasta ideana mielessä. Pahin ongelma on se, että en tiedä, kuinka näytelmä päättyy. Kun Romeo erotetaan koulusta ja Julia pitää oman rauhaarakentavan monologinsa... mitä sitten tapahtuu? Kellään mitään ideaa???

Oppilaat ehdottivat, että sitten soisi kellot ja kaikki huomaisivat, että on ruokavälkkä: "Mulla onkin jo nälkä!" "Hei, mitä siellä on tänään?" "Pitsaa!" "Heti syömään." Ja niin kaikki katoaisivat lavalta Julian jäädessä yksin seisomaan paikalleen... Romeota ei muistaisi kukaan...

Jotenkin tämä ratkaisu kuitenkin tökkii.

Italialainen ilta koulun aulassa

Jussin Pollo alla napolitano

Menù

Antipasto - Bruschetta
Primo piatto - Pasta tagliatelle
Secondo piatto - Pollo alla napoletano
Contorni - Insalata caprese, insalata verde
Dolci - Tiramisu

Ari-Matti nuiji Domino-keksit tunnistamattomiksi, Matti hakkasi suklaan hengettömäksi ja minä vispasin kermarahkan koekeittiön kaakeleille - ja tuloksena oli aterian herkullisenmakea päätös.

Jos läksiäiset ovat tätä, pitäisi jonkun vaihtaa työpaikkaa joka kevät. Vaikka sitten minun.

Olipa olympiavoitto!

Onhan tämä jotenkin uskomatonta!!

Olisinko koskaan voinut kuvitella, että

...hekotan pallea hytkyen toistamiseen playbacklauluesitykselle, jossa hirviöhahmot miltei katoavat pyrotekniikkansa tuottaman savun sekaan

...hermostun M:lle, kun en hänen laskutoimitustensa vuoksi kuule juontajien ranskankielistä pisteiden toistoa

...liikutun lähes kyyneliin Britannian juontajan näyttäessä heavysormimerkkejä \,,/ ja antaessa Suomelle täydet 12 pistettä

...istun sunnuntaiaamuna tv:n ääreen katsomaan UUSINTANA Euroviisujen pisteidenantoa ja seuraan kädet nihkeinä jännityksestä, saavatko kauhunaamat tälläkin kertaa parhaat pisteet!

Ja saivat ne. Epätodellinen tunne: olivatko Euroviisut todellakin tässä kohdassa kehityskaartaan juuri tänä vuonna! Osuiko tämä viattomanlapsellinen heavyklisetoteutus todellakin koko eurooppalaisen yleisön musiikkihermoon! Muutkin kuin minä osasivat nauraa jutulle ja antaa protestiäänensä kertoa muutostarpeesta: eurooppalainen musiikki on muutakin kuin irlantilaista balladia ja maltalaista eurohumppaa.

Pisteistä

Sehän tuli jo selväksi illalla, että vain kolme maata jätti Suomen pisteittä: Armenia, Monaco ja Albania. Yleensä lasketaan toisin päin: maita jotka OVAT antaneet pisteitä Suomelle. Mielenkiintoisen ilmiön muodostavat nämä kolme maata.

Armenia otti kenties ensikertalaisena kisat aivan tosissaan. Heillä ei ole rasitteena viisujen historiaa, toistoa, pöhötystä, joten ei myöskään tarvetta ymmärtää Lordin olemassaoloa. Ja kun esim. Suomen mainetta viisumenestyjänä ei tuntenut, ei Lordi avautunut koko komeudessaan.

Monacolaisille eurokulttuuri lienee hyvä juuri sellaisena kuin se on, he eivät kaipaa muutosta, eivät edes tunnista pahvikuvia niitä kätellessään. Lordi ei sovi jetsettiin, joten sitä ei kannata noteerata.

Albanialla puolestaan ei kenties huumori riitänyt: he ovat saaneet hirviöistä omassa historiassaan tarpeeksi.

Lordi-faniksi keskiyöllä

Illalla piti korjata viimeisiä kokeita ja tehdä vielä kaikkea hyödyllistä myöhään asti... mutta innostuinkin seuraamaan Euroviisuja.

Suomen hirviöporukka nauratti, oikeasti, syvältä palleasta asti, hyväntahtoisesti. Alkukuvien suomenlakki tosin nolotti ja sai ahdistumaan, mutta ottivat sen onneksi nopeasti pois. Se oli ihan turhaa suomikorostusta, kyllä kaikille jo on tullut selväksi, missä maassa tällaista jengiä sikiää...

Kaikkien niiden irvistyshymyisten, bambisääristen tanssihileiden jälkeen hirviöt olivat - raikas näky.

Pelk(k)ää pintaa

Jännä tunne istua päivän päätteeksi päätteen ääreen ja alkaa odottaa sanoja. En useinkaan aloittaessani tiedä, minkä päivän tapahtumista tallentaisin tai miten kiteyttäisin tuntoja. Materiaalia koulupäivä, näyttämöprojektit, oppilas- ja opettajakontaktit tuottavat takuuvarmasti, mutta aina ei ole näkemystä, teemaa, ideaa.

Joskus ei nouse mikään päällimmäiseksi. Kaikki on niin pinnassa.

Olkoon sitten niin.

Hiljainen hetki

Eilinen esitys haki jonkinaikaa muotoaan... basso ja rummut eivät heti kohdanneet ja me muut naureskelimme ihanan hämmentyneinä tai katselimme loistelamppuihin: lopetetaanko ja aloitetaanko alusta vai saadaanko me tämä epätahtinen samba toimimaan? "Missä on ykkönen?" huusi kitaristin niska.

Mutta yleisö tykkäsi. Marjaanalle kiitos kauniista sanoista! Kilttejä ovat. He ja me. Kyllä tällaisten lupsakoiden humppaveikkojen pariin uskaltaa lapsensa lähettää...

Tänään olen jälleen siivonnut tuntikausia luokassa hyllyjä, mappeja, laatikoita. Koskettavin löytö oli eräs etäopintoina suoritettu kahdeksannen luokan kokonaisuus, huolellisesti täytetty ruutuvihko, joka oli jäänyt palauttamatta heti tekijälleen. Myöhemmin ei enää ollut tekijää, jolle vihon olisi voinut toimittaa...

Luin vihkoa pitkään ja surin sitä, että olin vaatinut nuorelta NIIN paljon sanoja ja selityksiä. Ja huokailin, että miten ihmeessä hän oli jaksanut vastata kaikkiin maailmanhistorian kysymyksiin. Pieni kuolemansairas poika.

Lattariopet esittäytyvät

Pian alkaa toinen esitys opebändin lattariversiosta Oye como va... vai mikä se biisi nyt olikaan. Kevätkonsertissa oppilasyleisölle esitys oli menestys - pian nähdään, mitä tulevien kuudesluokkalaisten vanhemmat tästä suorituksesta ajattelevat. Pääasia lienee kuitenkin esittäytyä ja viestittää: tämä on ihan mukava koulu ja opet ovat ihan ihmisiä.

Tuleekohan se jollekulle yllätyksenä?

Sopeutumisharjoituskouluun

Kolme viikkoa koulua jäljellä. Tänään satoi räntää. Hyvä toisaalta, sillä helteellä tämä puuha on todella rankkaa.

Huomenna taloon tulevat ensi vuoden kuudesluokkalaiset tutustumiskäynnilleen ja tukioppilaiden kanssa on järjestetty näyttämölle hieman ohjelmaa: neljä kohtausta koulun arjesta. Kohtauksilla ei lopulta taida olla niinkään paljoa tekemistä koulun todellisen arjen kanssa, ainakin toivon niin. Viimeisessä näytöksessä palaa koulun kemianluokka...

Omaan artikulaatiooni sain tänään syyn kiinnittää parempaa huomiota. Eräs kysyi:
- Mihin kouluun sä olet oikein oletkaan siirtymässä?
- Soppeenharjun kouluun.
- Ai, kun mä kuulin silloin päivänavauksessa, että sopeutumisharjoituskouluun... ja jäin miettimään, että millainenkohan se oikein on.

Hmmm. Mutta kyseessähän saattoi olla myös enne...

Huoli huomisesta

Eilen aloittamani raivaaminen sai jatkoa tänään: luokan kierrätyspaperipino nousi jälleen pari metriä. Miten ihmeessä ihminen kerää ja tallettaa kaikkea jonninjoutavaa ihkatarpeellista?

Seuraajalleni yritän jättää tilaa toimia ja toteuttaa omaa keräilyviettiään, mutta miten kummassa näyttää siltä, että tyhjäämäni hyllyt täyttyvät kuitenkin kaikesta jäljelle jättämästäni?

MLL palaverissa suunnittelimme tänään tulevaa tukioppilastoimintaa ja sen jälkeen olo oli sama kuin hyllyilmiötä ihmetellessäni: toivottavasti uusi ohjaaja osaa raivata itselleen toimintatilaa ja luovuusaikaa koulumme vahvojen perinteiden puristuksessa! Ettei alkaisi työ näännyttää jo alkumetreillä!

Kantoapua tännekin

Olipa TODELLA vapauttavaa heittää haaskuuseen satamiljoonaa tuhruista ja aikansaelänyttä kalvoa, ikivanhaa ryhmätyötä, äidinkielenharjoitusta, Kopionti kielletty -tekstillä varustettua harjoitusmonistetta. Tyhjentää ne mapilliset, joiden luuli joskus olevan vielä tarpeen - vaan eivätpä ole. Aivan kuin ilma kiertäisi luokassa paremmin. Nyt jo, vaikka hukkaanheitto on vasta alussa.

Vielä kun joku kantaisi roskapussit oikeisiin kierrätyslaatikoihin.

Ja minut kotiin.

Pesäpuuko se siellä taas vollottaa?

Pihapiirin terijoensalva ja muita kuvia

Päivät ovat viuhahtaneet ohitse. Lämpö sulattí viimeisetkin lumihanget räystään alta ja työmiehen oli vietävä olutpullonsa jokeen viilenemään. Piha on haravoitu, laituria jatkettu. Puut pukeutuivat, jopa tämä kotipihan salvakin. Minä pidän puusta, M ei vähempää vois arvostaa:

- Ei ole mistään kotoisin puu, joka kasvaa tuolla vauhdilla...

Taloon löytyi vuokralaiset. Siis sittenkin joku haluaa asua meidän tavoin metsässä kaukana muista. Minkäänlaista ilmoitteluvaivaa ei ehditty vuokralaisten suhteen nähdä, vaan vanha intiaanien viisaus näytti jälleen voimansa:

Kun ihminen haluaa toteuttaa aidointa itseään, koko luomakunta tulee hänen tuekseen...

Viimeinen päivänavaus

Liitutaulu

Kerroin aamulla australialaisten aborginaalien tavasta etsiä maastosta laululinjoja, näkymättömiä polkuja, joiden avulla löytävät omien ihmistensä luokse. Kerroin oman laululinjani tuoneen minut 10 vuotta sitten Virroille - ja vievän ensi syksynä täältä pois.

Kerroin, että yhteisen laululinjan tunnistamiseksi täytyy kohdata ihminen, tunnustella, mitä samanlaisia asioita löytyy. Kerroin, että olen löytänyt monia ainutlaatuisia, tärkeitä ihmisiä tällä omalla laululinjallani ja kaikille toivon edelleen kaikkea hyvää.

"Moikkaatko sä, jos tuut kadulla vastaan?" kysyi eräs myöhemmin päivällä. "Moikkaan."

Seiskan pojat kirjoittivat mielipiteensä taululle, varmuuden vuoksi kaksi kertaa, kun en heti reagoinut kommenttiinsa.

Liikutti.