En ollut niinkään väärässä

En nähnyt kaikkia lyhytelokuvia, mutta HYLJE oli paras niistä, jotka näin. Näin myös raadin mielestä Tampereen elokuvafestivaaleilla. Kunniamaininnan saanut Jenni Mattson oli rajuine aiheineen koskettava myös, mutta tiivistäminen olisi ollut työlle eduksi, kuten minuakin pro gradu -työni tarkastaja jälkikäteen ohjasi.

Tiivistäminen onkin taito. Että malttaa ottaa mukaan vain kolme ottoa Fidzi-saarella kuvatusta materiaalista, se vaatii luonnetta. Ja että loppuun päästyään jaksaa palata alkuun ja tehdä koko työn vielä kerran. Sitä eivät kaikki jaksa. Tai osaa, sillä prosessi vaatii asettumista ulkopuolisen asemaan, ja omista sanoista ja kuvista tapaa tulla helposti liian tuttuja tai rakkaita. Niistä ei hennoisi luopua.

Kovasti pinnalla tällä hetkellä on KIPEÄ OMAKOHTAISUUS. Ja mitä kipeämpi ja suurempi tabu kertomasi tarina on, sitä suuremmalla mielenkiinnolla, mutta myös hellyydellä, se kuunnellaan! Halu myötäelää ja palkita rohkeat esilletulot on ilmeinen.

Ei se toisaalta niin yllättävää ole, että käsivaralla kuvattu kohtaus tyttärestä kuivaamassa lapsena raiskatun äitinsä kyyneliä koskettaa enemmän kuin disneymäisellä sulavuudella ja tarantinolaisella leikauksella toteutettu animaatio joulupukin pelkurimaisesta pakoretkestä...