VAPPUA...

Heijastuksia

viileässä virtaavassa vedessä värisevä talvipukuinen
kuin
minä itse
kaikilla mahdollisilla metaforilla

Kun kaikki menee (melkein) pielee...

Kyseessä oli vain viimeinen, virallinen paperi uutta työpaikkaani varten: lääkärintodistus.

Sijaisen kouluun soitin viime tipassa, mutta Tomin keikka Pohjanmaalle oli sattumoisin peruuntunut ja hän pääsi tulemaan. Välitunnilla kirjoitin hänelle tuntisuunnitelman, hätäisen, keposen. Muutamalla ranskalaisellaviivalla hänen piti selvitä, raukkaparan.

Autossa tuli hiki; aurinko paistoi niin, että oli pakko riisua talvikengät. Onneksi oli yhdet avokkaat auton takaboksissa, joulukoristelaatikon vieressä, ja saatoin jatkaa matkaa. Silmiä kirveli ja särki kirkas paiste, päätin hankkia aurinkolasit aivan heti.

Perillä olin yli puoli tuntia etuajassa. Kävin ilmoittautumassa työterveyshuoltoon ja tiedustelemassa aikataulua. Ehtisin hyvin kahville ennen lääkärintarkastusta. jep jep. Kaikki hyvin, luulin.

Nautin kevätpäivästä sisustustavaraliikettä muistuttavassa kahvilassa, kahvittelin ja söin rahkapullan. Aikaa tuntui riittävän vielä Alkossa käyntiin: hyvää punaviiniä vapuksi. Tallinnastahan ne muutkin hakevat juomansa.

Kipitin uudelleen vastaanotolle ilmoittautumaan - ja samassa selvisi, että ihan väärin oli kaikki buukattu ja hoidettu. Ensin olisi pitänyt mennä terveydenhoitajalle kaikenmaailmantarkastuksiin ja vasta sitten lääkärille. Voiherranjestasmitenmesunkanssanyt tehdään?

Tunsin lämpöaallon ja nolouden kohoavan hiusrajaan. Mokahan ei ollut minun, mutta silti otin sen omakseni. Olisiko minun pitänyt asia tajuta jotenkin? Olenkohan sittenkään terve, kun en ollut osannut hoitaa tilannetta oikein? Mikäs minun sotuni ja osoitteeni olivatkaan?

- Eiköhän me tämä paperi kuitenkin tehdä, otti fiksu naislääkäri tilanteen hallintaansa. - Verenpaineesi saattaa nyt olla hieman korkealla, mutta kyllä sinä umpirehelliseltä vaikutat, joten eiköhän tässä tutkimus ja todistus saada aikaan.

Ja koko ajan minulla oli sellainen olo, että nyt minusta paljastuu jotain yllättävää ja hämmentävää, ja koko hakuprosessi alkaa alusta.

Ei paljastunut.

Esimakua kevätjuhlista

IV NÄYTÖS – PARVEKEKOHTAUS

Keskellä lavaa verhojen välissä parveke, jossa Julia nojaa poskea käteen, odottelee, katselee kelloa, bändin "harjoituskämppä" lavasta vasemmalla, Julia kuuntelee harjoitukset.

JULIA Voi minua!
kuuluu viheltelyä
J Onko siellä joku?
ALEKSI (tulee) Joku puhuu! (teatraalisesti) Puhu taas oi enkelini. – Miten nojaakaan tuo poski käteen! Kun olisin tuon käden hansikas ja hyväilisin tuota poskea!
J Mitä sä höpötät?
A Etkö tunne eurooppalaista näytelmäkirjallisuutta?
J No en, ja odotin yhtä toista…
A Ai. Mutta mä osaan vielä yhden kohdan: Seis – valo syttyi tuonne ikkunaan? Se on itä, ja Julia on aurinko…
J Lopeta! Tuo on ihan hölmöä…
A Mä oon aina odottanut tilaisuutta päästä lausumaan nämä sanat…
J Ketä kiinnostaa! Mä odotin tapaavani yhden aivan toisen.
A No kenet meinasit sieltä parvekkeelta bongata?
J Ei kuulu sulle.
A Ja mä kun ajattelin antaa jotain sulle kuuluvaa… (kaivaa taskustaan kirjeen) Tälläsen pienen viestin yks höyrähtänyt Roomeo pisti mut tuomaan, kun ei itse kehdannu.
J Anna… (Aleksi härnää kirjeellä) … Älä viitti.
A Pyydä kauniisti!
J Olisitko niin ystävällinen…
A OK. Pidä hyvänäs, mutta varo näppejäs. Se on aika tulista tekstiä…
J Niin varmaan.

Aleksi lähtee, Julia lukee kirjeen yksin parvekkeella ääneen.

Kuten siis voitte päätellä, Romeon rooli tuotti lopulta mahdottoman yhtälön ja päädyimme beckettimäisesti esittämään Romeon poissaolevana...

VIRTAA!

"Teissä nuorissa on munaa", päätti paikallisen taideyhdistyksen puheenjohtaja tervehdyksensä nuorille taiteilijoille ja ojensi suklaamunan lähimpänä häntä seisoneelle oppilaalle. Näin juhlistettiin oppilastöiden näyttelyn avajaisia. Oppilaat lompostivat näyttelyhuoneessa, hörppivät mehut ja hotasivat keksit: "Joko saa mennä?"

Myös kitaristit olivat uskollisia tyylilleen: edelleenkään ei profiilista saa kuvaa...

G nukkuu

Onko hellyttävämpää kuin nukkuva lapsi tai... koira? Näitä unikuvia minulla on erityisesti pentuajalta: se oli ainut hetki, jolloin vilkkaasta koirasta sai tarkan kuvan.

Valitettavasti suurimmaksi osaksi ne kuvat ovat korpuilla, eikä niitä voi katsella enää missään! Jonkin verran kuvia siirsin vuosia sitten hotmailin palveluun, mutta sieltä ne eräänä kesänä, pitkän hiljaisuusjakson aikana oli poistettu!?

Taitaa tämä digitekniikka tehdä todellisen hallan niin historiantutkimukselle kuin yksilöiden oman historian tallentamiselle.

Perjantaita, TAAS

Tänään asensin näille sivuille kellon: jotta joka hetki muistaisin, että minua odotetaan työpäivän jälkeen nopeasti kotiin! Häntä heiluen. Kellon keksin Liisan blogista (ks. Asianviereen), klikkasin linkkiä ja loppu olikin helppoa.

Kotikoirasta huolimatta en voi olla tallettamatta päivän tunnelmaa, sitä sisäistä tyydytystä, jonka opettajaihminen saa, kun voi havaita, ettei työ ole mennyt hukkaan.

Palautin 9.-luokkalaisille kirjailijaportfolionsa. Olivat tutustuneet kirjailijaan ja tämän tuotantoon, kirjoittaneet oman aineen kirjailijan tyylillä, kirjeen kirjailijalle. Tehtävänantoon kuului, että oppilaat vertaavat teosta johonkin aiemmin lukemaansa. Tämä oli luonnollisesti extraa, sillä kaikki eivät ole lukeneet kuin koulussa pakolliset kaksi kirjaansa. Eräs poika kuitenkin halusi osoittaa osaamisensa. Tässä suora sitaatti hänen työstään.

"Ilkan kirjat ovat melkein kaikki samanlaisia yhdeltä kannalta ei toki juonen Mauri Sariolan kirja oli hyvä kirja Se oli ensimmäinen Maurin kirja jota luin ensikertaa En ollut aiemmin lukenut tai koskaan Mauri Sariolan kirjoja"

Se oppimisen riemu ja huuma!

Kuinka tulla huomatuksi?

Tänään hyödynsin blogin mahdollisuuksia ensimmäisen kerran aivan oikeasti: suunnittelin ja valmistin oman sivun vanhalle kodillemme täällä Virroilla. Jos vaikka saisimme talovanhuksen vuokralle, kun emme hennoisi sitä kokonaan oman onnensa nojaankaan jättää, yksin pitkiksi talvi-illoiksi. Tiedä vaikka hiiret söisivät tällä kertaa kokonaan.

Nämä sivut on helppo mainita kaupanilmoitustauluille ja envielätiedämihinlehteen tulevassa ilmoituksessa, ja nykyaikaisen ihmisen on mukava silmäillä diaesitystä mustavalkokuvien sijaan. Mutta mihin voisi nämä nettisivut linkittää, että joku kiinnostunut ne löytäisi?

Ja kuka muu kuin japanilainen city-ihminen haluaisi asua puolentoistatunnin päässä kaikkialta? Silloinkaan, kun se tapahtuu tilavasti, rauhaisasti, veden äärellä...

Kun ei itse ehdi...

Tosin näistä sanoista minä en ota mitään vastuuta, tekijä(t) vastatkoon niistä aivan itse... Käteviin linkkeihin tästä kyllä pääsee: voi verrata kolmea eri käännöstä toisiinsa tai hakea hakusanalla Kirjasta mitä tahansa. Jos siis on etsimässä sieltä jotain...

Televisiosaarna

Katsoin elämäni parhaan pääsiäissaarnan televisiosta: Veikko Aaltosen dokumenttielokuvan Paimenet.

Aaltosen ihmiskuva oli herkkä ja aito, hänelle papit ja seurakuntalaiset olivat ihmisiä vaikeuksineen, kysymyksineen, kohtaamisenhaluineen. Kosketti pappien sitoutuneisuus ja yritys välittää lämpöä kanssaihmisilleen.

Yksinäisen vanhuksen vuodatus papille riipaisi:
- Minä kyllä itseäni halveksin siitä, että näin kärsin tästä yksinäisyydestä. Ajattelen pakolaisia, kun heillä ei ole mitään, ei kotia, ei mitään.
Ja pappi kuunteli empaattisesti, rukoili mummon puolesta ja hänen kanssaan, voiteli öljyllä. Ei muuta voinut. Mutta kykeni sen. Miten kykenikään?

Toisena päivänä pappi ihmetteli uskovaisen alkoholistin nuottipaperille sovittelemaa sävellystä.
- Sinä se vaan korvakuulolla sävellät tällaista moniäänistä...
- Niin, tästä tulee hieno. Sanat olen kirjoittanut myös itse. Ne menee näin: Oi Jeesus...

Tämä kohta sai minut huokaamaan syvään. Sen papin holistillekin opettaman maailman vanhimman ja lyhyimmän rukouksen kaiketi. Keskustelimme kuitenkin opettajienhuoneessa tästä kohdasta tänään. Kollegani kommentoi:
- Olisin halunnut kuulla sen sävellyksen. Todella. Itse nuotinsin täysin laulu- ja soittotaidottoman alkoholistin sävellyksiä aikoinaan. Oli se vähän hankalaa, kun mies saattoi vain näyttää kädellä mihin suuntaan sävel meni. Ylös, alas. Mutta hän ei saanut rauhaa, ennen kuin sävel oli kirjoitettu, se soi hänen päässään koko ajan. Niistä tuli hienoja! Yksi kappaleista on levytettykin...

Siis? Voi, minulla on vielä niin paljon opittavaa.

Nuoren teologin kasvua pappisvihkimykseen oli koskettavaa seurata. Mietin vain, mikä häntä tässä tehtävässään tukee ja ohjaa? Mistä hän tietää, miten toimia, kun kirkko ja yhteiskunta ovat mitä ovat?

*huokaus*

Juuri NYT...

...aivan poikki, tukka päätämyöden, oikea silmä väsymyksestä harottavana, luokka sekaisin, kaksi kirjaa hukassa, uusi valtava pankkilaina harteilla, koiranruoka lopussa, housut nukkaantuneina, silmälasit sormenjäljissä... Juuri ja juuri jaksan toivottaa kuitenkin: Hyvää pääsiäistä sinullekin!

Hyvää pahaa

hyvä - paha
Originally uploaded by Marita.

Pääsiäisen teema tulee tänä vuonna esiin monimuotoisesti, vaikka ensin näytti, ettemme juhlaa huomioi lainkaan.

Aina tekee vaikutuksen ja liikuttaa Seijan ja Tuulan vaivannäkö ruokalassa: suklaamuna, mämmiä, itse poimitut ja koristellut oksat, pieniä keltaisia yksityiskohtia, kanaa, raikkaat salaatit. Monessako kodissa juhlaa huomioidaan yhtä näyttävästi... tai ylipäänsä tarjotaan lämmintä ateriaa?

8.-luokkalaiset menevät huomenna elokuviin katsomaan nuoren ihmisen elämäntaivalta, iloa ja vastoinkäymisiä. Tämä V*n 14 -elokuva voi olla varsinainen kärsimysnäytelmä jollekin: siinä puhutaan ruotsia!

7.-luokkalaiset puolestaan saivat kokea tänään hyvää ja pahaa. Tukioppilaiden kanssa järjestämämme rata toimi hyvin - ja pisti ajattelemaan.

HYVÄ JA PAHA HUONE

Oppilaat lähetettiin pienin evästyksin yksi kerrallaan kulkemaan läpi "elämäntaivaltaan". Tehtävänä oli kulkea narusta kiinni pitäen, silmät huivilla peitettyinä, kahden tunnelmaltaan erilaisen tilan läpi. Matkalla kuuli tylyä puhetta, komentelua, äksyilyä, mutta myös avuliasta ohjausta, kannustusta, positiivista palautetta. Matka päättyi sohvalle ja suklaarusinatarjoiluun.

Omat tuntonsa oppilaat purkivat juhlasalin jumppamatoilla maaten ja piirtäen. Paperi jaettiin kahteen osaan ja värivalinnat ja symbolit olivat kuvaavia: keltaista ja mustaa; vihreää ja ruskeaa; hymiöitä ja yrmiöitä. Ja ohjeinen kuva: sydän ja irvistys.

7a-luokka teki retken innokkaasti, lapsekkaan luottavaisesti ja posket punottaen. Kaksi nuorta jännitti uutta tilannetta ja tarttui spontaanisti toisiaan käytävän yli kädestä kiinni, minkä havaittuaan muu luokka kohisi hämmennyksestä: "Täällähän on rakastavaisia! Onnea!" Kolme tyttöä pelkäsi niin paljon, että he halusivat lähteä matkaan yhdessä. Kertoivat matkan kuitenkin kannattaneen.

7b-luokka on luonteeltaan toinen: räväkkä ja räyhäkkä porukka, jota on vaikea saada keskittymään, työskentelemään yhteistyössä ja kohtelemaan toisiaan kauniisti. Heidän reaktionsa yllätti TÄYSIN. Koko luokka osoittautui varsin pelokkaaksi. Pojat suostuivat lopulta lähtemään yhdessä, tytöt käsi kädessä, neljä ei kulkenut reittiä lainkaan: "En kyllä suostu!"

Palauteympyrässä salissa porukka rehvasteli: "Kyllä oli löysää! Ihan kesyä! Mitä haukkumista tuo muka oli! Enempi olisi pitänyt olla eroa noiden eri tilojen välillä!"

??

Mitähän tämä ryhmä oikeasti odotti ja pelkäsi? Ja miksi juuri heidän oli vaikea havaita moittimisessa mitään ihmeellistä? Millaisia herkkiä sieluja näiden mustien hiuksien ja vaatteiden kätköön piiloutuukaan...

Huomasivatkohan sen itse?

Teatteri on...

Uskolliset blogini seuraajat ovat varmasti miettineet, missä vaiheessa seitsemäsluokkalaisten kanssa koulun kevätjuhlaan suunnittelemamme Romeo ja Julia -näytelmä on. Kun on ollut tässä vähän kaikenlaista...

Näytelmää on pohjustettu Leonardo DiCabrion Romeolla ja Natalie Woodin Julialla - on siis tarjottu draamaa ja musikaalia näkökulmiksi. Myös teatterin keinoihin perehdyttiin oppikirjan harjoitustehtävien avulla. Siinä tuli esiin mielenkiintoista historiaa ja myös uusia termejä, joista en itse muista enää ensimmäistäkään...

Näytteiden, opettajan kerronnan ja netistä printattujen ikivanhojen käännöstekstien pohjalta on sitten laadittu oma käsikirjoitusversio, joka on nyt kuutena kohtauksena pöydällä levällään. Tänään saatiin sentäs roolijako tehtyä ja Romeon valinta ratkaistua. Se onkin ollut tähän astisista vaiheista kaikkein hankalin.

Romeon kaveriksi haluavat kaikki, Julian kavereiksi suostutaan, kun ei muuta roolia ole. Lällyjätkän rooli sen sijaan ei kiinnosta ketään vähääkään. Lähes porua vääntäen pojat ovat kieltäytyneet yksi toisensa jälkeen: "Mä en ala kuunteleen toisten jätkien irvailuja!" Täytyi ottaa kovat otteet käyttöön: "Ei Romeo joudu tekemään mitään ikävää. Sen sijaan Romeo-roolin näyttelijää kiusanneelle kirjoitetaan välittömästi suutelukohtaus!" "Mitäs jos ei löydy ketään tyttöä?" "No, siinä tapauksessa hän suutelee poikaa." "Mää nään jo lööpit: Opettaja valmisti homoeroottisen näytelmän kevätjuhlaan!" jepjep

Tatuoijalla on draamantajua luonnostaan: vähän väliä hän häipyy suunnitteluryhmästä ja palattuaan kommentoi isoon ääneen, ettei ole lainkaan varma, suostuuko rooliin. Saatuaan tarvitsemansa määrän huomiota ja anelua, hän ilmoittaa suostuvansa, mahdollisesti, mikäli ei muuta mieltään.

Innokkuutta ei kuitenkaan puutu. Oppilaat ovat edelleen tohkeissaan, vaikka itse toteutus steppaa alkumetreillään, puvustajaryhmän suunnitelmat menevät uusiksi ja lavastusryhmäkin joutuu alkamaan alusta. Julian ystävät nimittäin menevät bileiden jälkeen harjoituskämpälle, jossa soittavat näytelmän tunnusbiisin ja kämppä pitää ilmeisesti sijoittaa lavalle.

Mutta: Teatteri on tekemistä! Ja sitä piisaa.

Myllymäeltä Myllykylälle

Aloitimme jälleen yhteisen harrastuksen: asuntoesittelyjen kiertämisen. Touhu loppui kuitenkin lyhyeen, sillä ihastuimme jo yhteen ensimmäisistä taloista. Meidät vakuutti ulkorakennuksen koko ja kunto, sillä nyt riittäisi tilaa kaikille M:n kaapeleille ja muttereille eikä työpöytä nousisi talviroudassa 40 senttiä toiselta sivulta kuten tällä hetkellä. Talo oli nätti ja ennen muuta hyvässä kunnossa sekin, keittiössä kaapit ja hyllyt paikallaan ja kylppärikin ihan ehjä. Mukavalla paikalla talo sijaitsi omenapuineen ja marjapensaineen, omassa rauhassa, mutta asfalttitien ja moottoritien läheisyydessä. Työmatkaa itselleni tulee 22 kilometriä, mikä on vain kaksi kilometriä nykyistä enemmän. Siis ei paljoa ollenkaan mitään.

Oikein kulttuurikotiin ollaan muuttamassa: Väinö Linna on istunut olohuoneessamme useita kertoja - silloin kun talo oli vielä kyläkauppa. Ja itse Tampereen CityMarketin kauppias on kannuksensa hankkinut meidän keittiössä putiikinpitäjänä. Paljonihailtu Osmo Rauhala luomuviljelee naapurustossa ja on vaikuttanut meidän takapihallamme: sai kielletyksi kalastuksen kotijoella. Se kyllä näyttää niin pieneltä purolta, että mahtaako siinä mitään kalaa liikkuakaan. Lieneekö vettäkään?

Ei siis huono paikka aloittaa uutta elämänvaihetta. Päätimme sitoa suhteemme kymmenien vuosien asuntovelalla. Tapa sekin on vakiinnuttaa asetelma ja turvata tuleva...

Oppituntisuunnitelma klo 02.45

Viime yönä ei nukuttanut. Ämmällällän pilottiprojektiin liittyvän ohjausryhmän kokous Treella kahvitteluineen vaikutti osaltaan asiaan, toisaalta nyt vain kaikin puolin mieli liikkuu ylinopeudella. Aloin lukea sängyssä 9.-luokan oppikirjaa.

Ylöjärvellä on käytössä Editan Eeden-kirjasarja, joka on itselleni uusi, vaikka näytekappaleet hyllyssäni olikin. Nyt aloin tutustua sarjan viimeiseen, Raamattua ja etiikkaa käsittelevään osaan, ja ajatukset heräsivät.

Kolme kirjan alkupuolen kappaletta käsitteli VT:n kertomuksia ja patriarkkojen aikaa: luomiskertomusta, paratiisia, vedenpaisumusta, Aabrahamia, Jaakobia, Moosesta sivu tolkulla... Tarinat kerrottiin ymmärrettävällä kielellä niiden vertauskuvallisuus mainiten, mutta opetusohjeita kirja ei tarjonnut. Miten olisi tarkoitus useita tunteja näitä kertomuksia 9.-luokkalaisten kanssa käsitellä? Lukea yhdessä läpi ja keskustella henkevästi?

Aiemmin itse olen käsitellyt Raamattua 7.-luokkalaisten kanssa ja ko. kertomuksia on sivuttu osana VT:n kirjakaanonia, joskus on katsottu otteita elokuvista, Egyptin prinssiä, Juurikkalan Kyytiä Moosekselle -versiota. Entä nyt? Miten tässä kontekstissa, etiikan jakson johdantona?

Syntyi ajatus: Olisiko tarinat mahdollista valokuvasarjan avulla herättää henkiin ja samalla osoittaa niiden monitulkinnallisuus? Ne ovat palvelleet ihmisten monia tarpeita ja vastanneet eri kysymyksiin eri aikoina, mihin ne kykenisivät vastaamaan tänään? Tai mitä kysymyksiä herättäisivät?

Oppilaat saisivat käyttöönsä kasan aikakauslehtiä, josta he ryhmissä leikkaisivat kuvia, jotka kertoisivat tarinaa sarjakuvamaisesti. Lehtileikkeleet valokuvattaisiin ja siirrettäisiin tietokoneelle. Kukin ryhmä valmistautuisi kertomaan oman tarinansa ja samalla heijastettaisiin kuvasarja valkokankaalle. En tiedä, herättäisivätkö kertomukset muuta kuin hilpeyttä. Oivaltaisiko siinä joku jotain?

Yhden ryhmän kanssa voisi täällä kotona testata...

Ja että miksi pitää keskustella?

YLEn kaksituntinen jumaluuskeskustelu jätti oudon olon.

Fundamentalisteja löytyi niin elämänsanalaisista, islamilaisista kuin vapaa-ajattelijoistakin. Kaikki yhtä oikeassa ja valmiita nuijimaan toisinajatelleet. Mitä enemmän oman identiteetin rakennusaineita oli hankittu uskonnosta tai uskonnottomuudesta, sitä armottomampaa ja itsetehosteisempaa oli esiintyminen. Vastenmielinen ilmiö, vaikka ei vallan outo omassa historiassanikaan...

Ortodoksikaveri sanoi hyvin: jokaisella kristityllä tulee olla lupa epäillä; se on ainut mahdollisuus olla kristitty. Nöyryyttä peliin. Hienovaraisuutta ja herkkyyttä. Kuuntelemista ja oppimista. Toisten kunnioittamista. Vapautta. Mysteerille tilaa. Ei ihme, että ortodoksinen kirkko saa yhä enemmän aikuisjäseniä.

Keskustelua uskosta ja ilmiöistä sitä on kaivannut, mutta tämän jälkeen ei ole enää niinkään varma asiasta. Luokassa on melko vaikea saada joukkoja pohtimaan ääneen, mutta se ei ihme, kun aikuisten antama malli ja kulttuuri yhteiskunnassa/mediassa on tämä vastakkainasettelujen ja kärjistysten malli. Hieman toisenlaista näkökulmaa keskusteluun tarjosivat nimimerkki Leegio ja tilastojen blogimenestyjä mitvit.

Olen viime aikoina erityisesti pohtinut uskonnonopetuksen roolia ja ideaa: millaiseen ajatteluun ja keskusteluun haluan ja kykenen nuoria ohjaamaan? Tiedän, että aihetta pohtivat muutkin, mm. Arto Kallioniemi, joka hiljattain lähetti minullekin kyselykaavakkeen aiheesta. Tunnustuksellisuuden liittäisin historiallisten lähtökohtien ja kulttuurimme tosiasioiden tunnustamiseen, en opetuksellisiin ja sisällöllisiin tavoitteisiin. Ei minun oppitunneillani pyritä julistamaan krisinuskoa. Silti tuntuu, että kaikki termit ja teemat ovat valmiiksi jo NIIN läpeensä tunnustuksellisia ja arvoväritteisiä, että aito keskustelu pysähtyy jo näihin hahmottomiin käsitteisiin. Ensimmäinen vuosi yläasteella voitaisiin käyttää käsitteiden määrittelyyn: mitä kenellekin tarkoittaa "Jeesus", "usko", "kirkko"...

He made my day!

Liitutaulu

Joskus huippuhetki on pienestä kiinni: syvin muistijälki voi piirtyä piirtoheitinkankaan taakse piilotetusta tervehdyksestä. Tekijä kätkeytyi lempinimensä suojaan, mutta varmisti ovenraosta, että huomasin viestin.

Erityisen merkittäväksi liitutaulukirjoituksen tekee se, että tältä kolmetoistavuotiaalta olisi luontunut v...lu paremmin kuin keneltäkään toiselta, sillä koulu on syvältä ja poikittain... Jotain kuitenkin tapahtui viikko sitten, kun kaiken mentyä pieleen jätin valitut sanat sanomatta ja vain kosketin olkapäätä...

Hurjaa, että pitää miettiä sitä, mikä vaikutus positiivisuudella ja hyväksynnällä on! Itsestäänselvyyksiä pitäisi olla niiden!