Ja että miksi pitää keskustella?

YLEn kaksituntinen jumaluuskeskustelu jätti oudon olon.

Fundamentalisteja löytyi niin elämänsanalaisista, islamilaisista kuin vapaa-ajattelijoistakin. Kaikki yhtä oikeassa ja valmiita nuijimaan toisinajatelleet. Mitä enemmän oman identiteetin rakennusaineita oli hankittu uskonnosta tai uskonnottomuudesta, sitä armottomampaa ja itsetehosteisempaa oli esiintyminen. Vastenmielinen ilmiö, vaikka ei vallan outo omassa historiassanikaan...

Ortodoksikaveri sanoi hyvin: jokaisella kristityllä tulee olla lupa epäillä; se on ainut mahdollisuus olla kristitty. Nöyryyttä peliin. Hienovaraisuutta ja herkkyyttä. Kuuntelemista ja oppimista. Toisten kunnioittamista. Vapautta. Mysteerille tilaa. Ei ihme, että ortodoksinen kirkko saa yhä enemmän aikuisjäseniä.

Keskustelua uskosta ja ilmiöistä sitä on kaivannut, mutta tämän jälkeen ei ole enää niinkään varma asiasta. Luokassa on melko vaikea saada joukkoja pohtimaan ääneen, mutta se ei ihme, kun aikuisten antama malli ja kulttuuri yhteiskunnassa/mediassa on tämä vastakkainasettelujen ja kärjistysten malli. Hieman toisenlaista näkökulmaa keskusteluun tarjosivat nimimerkki Leegio ja tilastojen blogimenestyjä mitvit.

Olen viime aikoina erityisesti pohtinut uskonnonopetuksen roolia ja ideaa: millaiseen ajatteluun ja keskusteluun haluan ja kykenen nuoria ohjaamaan? Tiedän, että aihetta pohtivat muutkin, mm. Arto Kallioniemi, joka hiljattain lähetti minullekin kyselykaavakkeen aiheesta. Tunnustuksellisuuden liittäisin historiallisten lähtökohtien ja kulttuurimme tosiasioiden tunnustamiseen, en opetuksellisiin ja sisällöllisiin tavoitteisiin. Ei minun oppitunneillani pyritä julistamaan krisinuskoa. Silti tuntuu, että kaikki termit ja teemat ovat valmiiksi jo NIIN läpeensä tunnustuksellisia ja arvoväritteisiä, että aito keskustelu pysähtyy jo näihin hahmottomiin käsitteisiin. Ensimmäinen vuosi yläasteella voitaisiin käyttää käsitteiden määrittelyyn: mitä kenellekin tarkoittaa "Jeesus", "usko", "kirkko"...