Televisiosaarna

Katsoin elämäni parhaan pääsiäissaarnan televisiosta: Veikko Aaltosen dokumenttielokuvan Paimenet.

Aaltosen ihmiskuva oli herkkä ja aito, hänelle papit ja seurakuntalaiset olivat ihmisiä vaikeuksineen, kysymyksineen, kohtaamisenhaluineen. Kosketti pappien sitoutuneisuus ja yritys välittää lämpöä kanssaihmisilleen.

Yksinäisen vanhuksen vuodatus papille riipaisi:
- Minä kyllä itseäni halveksin siitä, että näin kärsin tästä yksinäisyydestä. Ajattelen pakolaisia, kun heillä ei ole mitään, ei kotia, ei mitään.
Ja pappi kuunteli empaattisesti, rukoili mummon puolesta ja hänen kanssaan, voiteli öljyllä. Ei muuta voinut. Mutta kykeni sen. Miten kykenikään?

Toisena päivänä pappi ihmetteli uskovaisen alkoholistin nuottipaperille sovittelemaa sävellystä.
- Sinä se vaan korvakuulolla sävellät tällaista moniäänistä...
- Niin, tästä tulee hieno. Sanat olen kirjoittanut myös itse. Ne menee näin: Oi Jeesus...

Tämä kohta sai minut huokaamaan syvään. Sen papin holistillekin opettaman maailman vanhimman ja lyhyimmän rukouksen kaiketi. Keskustelimme kuitenkin opettajienhuoneessa tästä kohdasta tänään. Kollegani kommentoi:
- Olisin halunnut kuulla sen sävellyksen. Todella. Itse nuotinsin täysin laulu- ja soittotaidottoman alkoholistin sävellyksiä aikoinaan. Oli se vähän hankalaa, kun mies saattoi vain näyttää kädellä mihin suuntaan sävel meni. Ylös, alas. Mutta hän ei saanut rauhaa, ennen kuin sävel oli kirjoitettu, se soi hänen päässään koko ajan. Niistä tuli hienoja! Yksi kappaleista on levytettykin...

Siis? Voi, minulla on vielä niin paljon opittavaa.

Nuoren teologin kasvua pappisvihkimykseen oli koskettavaa seurata. Mietin vain, mikä häntä tässä tehtävässään tukee ja ohjaa? Mistä hän tietää, miten toimia, kun kirkko ja yhteiskunta ovat mitä ovat?

*huokaus*