Linnanjuhlien jonomuodostelma...

Olen katsonut linnanjuhlat kymmeniä kertoja. Tiedän, että ohjelma ei yllätä eikä shokeeraa, mutta silti joka vuosi odotan kulkueelta jotain. Että voisin hämmästellä, ihastella, bongata jonkun tutun, naurahtaa... Nyt tänä vuonna monituntinen lähetys ei synnyttänyt mitään reaktiota! Ei, vaikka yllättäen näin kaksikin tuttua juhlavieraina; toista heistä vain ei esitelty eikä juuri edes näytetty ruudussa, mutta ehdinpä bongata. Olin niin kyllästynyt ruudun ääressä etten ikinä! Miten NÄIN ikävystyttävää ohjelmaa ylipäänsä seuraan?!

Ensimmäisen kerran elämässäni en keksinyt YHTÄÄN vastausta kysymykseeni. Päätin, että ensi vuonna juhlin itse. Omassa kotona! Kutsun kylään jo nyt! Tervetuloa! Ohjelmassa on pitkä tervehdys emännän, isännän ja välttämättä myös koiran kanssa, kättelyä ja henkistä kädenvääntöä, boolia jonka reseptin saa mukaansa, hyvää syötävää, yhteislauluina joululauluja ja hittejä eri vuosikymmeniltä, jazzia ja bluesia tuvan täydeltä...

Tuli talvi!

Myrskystä on selvitty hengissä. Kotipihan puolimetrinen hanki muistuttaa eilisestä tuiskusta, aamun umpihankitarpomisesta, kynnöspeltoteistä ja työmatkalla bongatuista ojaanajoista - samaan aikaan, kun ikkunasta avautuu mitä upein talvimaisema. Vaikka en vuosiin ole asiasta ollut innostunut, NYT voisin lähteä jopa hiihtämään.

Mikäs siinä: loma meni levätessä, teinielämää seuratessa, työasioita onnistuneesti vältellessä. Kudoin pikkurilleihini rakot, siis kudoin aivan liikaa.

Mutta kun innostuin ja uppouduin psykologiskäsityötaiteelliseen luomukseeni: purin vanhan villapaidan, johon liittyi käyttämättömyydestä huolimatta vahvoja muistoja ja tunteita, erottelin
kierteisen langan ja kerin tuplamäärän lankakeriä pärekoriini. Sitten aloitin alusta. Tällä kertaa langasta valmistuu... viitakki. Laitan kuvan, kun työ on valmis.

Vahvimman lomakokemuksen muodosti kuitenkin - elokuva. Katselin "Tunnit" aikoinaan jo elokuvateatterissakin, mutta vasta NYT teos kolahti. Olin kenties paremmin elämänsä ohjautuvuutta pohtivien naisten nahoissa. Streepin maneerit eivät tällä kertaa vieneet koko huomiotani, Kidmanin tekonenä kaikkea tarkkaavaisuuttani ja Mooren hauraus kuuloyliherkkyyttäni äärirajoilleen (rasitun ja ärsyynnyn, jos joudun pinnistelemään kuullakseni). Nyt kuitenkin liu'uin elokuvan vetämänä pitkin mutaista joenpohjaa, tapetoitua seinäpintaa, odotukseen pysähtyneen rautatieaseman puupenkkiä. Miten häilyvä on viiva jaksamisen ja luovuttamisen välillä! Miten kirpeä se hetki, kun ymmärtää väistämättömän, vaikkei tahtoisi! Miten helppo luovuttaa vastuu elämästä toiselle ja miten vaativaa pitää siitä itse loppuun asti kiinni!

Enkä voi mitään sille, että elokuvan tekonenäisen Virginia Woolfin habitus tuo joka kerta mieleen erään partioivan emoaluksen... :)

SYYSLOMAA!

Vähän tässä onkin loman tarpeessa! Jospa nyt viimein saisin verhot ikkunoihin, olohuoneeseen jonkinlaista rakennetta ja työpöydän raivattua. Jos vielä jonkin mukavan reissun - etelään tai pohjoiseen osaan kotimaata - olisi se taas siinä. Ja sit taas jatkuu.

Opetusmateriaalista

Mitäs jos tekisi pienen videon aina uudesta, opetettavasta asiasta? Kuvaisi havainnollisia kuvia ja kertoisi asiasta; esiintyisi itse kameralle ja sanoisi sanottavansa tiiviisti, sitten heijastaisi tämän elokuvallisen ilmaisun videotykillä seinälle.

Menisiköhän perille? Hiljentäisiköhän samalla tavalla kuin mikä tahansa video tai DVD oppitunnilla?

Pakko kokeilla!

Piispa läpäisi!

Sain ilokseni pettyä: pääsimme keskustelemaan, pohtimaan, osallistumaan... niin kovasti, että jälkikäteen pyörrytti.

Piispa yhtyi stoalaisiin: yhteisö ei ole kone - vaan organismi, elin, elävä kokonaisuus. Tavoitteena ei ole surrealistinen ihmiskuva - vaan harmoninen, tasapainonen ihminen. Tämä jäi mieleen. Ja sitten piirrettiin pöytäliinoihin.

Kutsutut hakeutuivat pöytäryhmiin... erilleen parhaasta kaveristaan. Joka pöydässä oli jokin esine, jonka herättämiä tunnelmia pohdittiin alkulämmittelynä. Meidän pöytämme esine oli puheenjohtajan nuija.

"Kirkkovaltuuston puheenjohtaja." "Luottamushenkilöt ja heidän roolinsa seurakunnassa." "Johtokunnat, lapsityö jossa olen". "Vallankäyttö." Arvaa minun assosiaationi!

Sen jälkeen jokainen ryhmä sai kysymyksen pohdittavakseen. Meidän oli: "Mitä on 'liika hengellisyys' seurakunnan kanssa yhteistyössä toimittaessa?" - !

Itsensäalttiiksilaittaminen oli puhuttelevaa: täällä siis oikeasti halutaan etsiä yhteistyötä ja sen onnistumisen edellytyksiä! Puhuimme moninaisista, kirkollisesta kielenkäytöstä, ongelmien hengellistämisestä, erilaisten kuppikuntien muodostumisesta ja ohjaavuudesta. Ja pöydässämme oli myös seurakunnan työntekijöitä.

Mielipiteet kirjoitettiin tussilla pöytäliinaan ja kulkua jatkettiin kohti seuraavaa pöytää. Mielenkiintoisia kysymyksiä kaikki: Ketkä ovat suurimpia väliinputoajia Ylöjärvellä? Mitä sellaista hengellistä seurakunta voi tarjota työyhteisöllenne, mitä mikään muu taho ei voi tarjota? Kaikkia kysymyksiä emme käyneet läpi, mutta ne käsiteltiin lyhyesti yhdessä kirkkoherran johdolla. Monenlaisia välähdyksiä löytyi yhteistyöhön ja sen luonteeseen.

Kun vielä lopuksi piispa sanoi pari kaunista ja hyvää ajatusta ja koko aikuinen joukko vakavoitui virrenveisuuseensa, huomasin itsessäni pienen liikahduksen. Koolla oli iso joukko ihmisiä, jotka oikeasti haluavat kaupunkiin, ihmisille, toisilleen, itselleen hyvää.

Toivottavasti onnistutaan.

Tarkastusmatkalle

Tänään osallistun piispantarkastukseen.

Eniten pelkään sitä, että tilaisuus on suunniteltu niin, että me kaupunkilaiset istumme ja kuuntelemme, ja srk esittää ja selittää. Ja kukaan ei kysy mitään. Ei keskustele. Ei tutustu. Mitään ei herää eikä synny. Paitsi ärtymys.

Mutta jospa piispa sittenkin läpäisee tarkastuksen...

Sadetunnelmia

Eilen Tampere-päivänä piti lähteä näyttelyihin, kuvaamaan kaupunkia kilpailua varten tai katsomaan tuliesityksiä... mutta en lähtenyt yhtään mihinkään kotoa.

Tein tattiretken märkään metsään ja vierailun naapurin vanhalle sahalle; katsoin takkatulta ja kuivattelin varpaita kahvikupin ääressä; kuuntelin deeppurplet ja fleetwoodmackit ja sen kymmenet musiikkinäytteet venyneiltä c-kaseteilta, joita M. järjesteli laatikkoonsa. Vanhoja aarteita. Ensirakkauksia.

"Mikä bändi?" "Kuuntele!" Miksei enää tehdä tällaista musiikkia?"

Enkä minä erottanut yhtyettä toisesta. Minä eri sukupolven lapsi.

Unennäköä

Näin aamuyöstä unta.

Olin oppilaskunnan huoneessa kopioimassa lukujärjestystä ilmoitustaululta. Pöydällä oli iso lautanen täynnä pyöreitä, sokeroituja munkkeja. Yhtäkkiä kuulin käytävältä ääniä, naurua, bussin jarrujen pihahduksen.

- Kato hei, mitä sinä! tervehtivät entisen kollegat iloisesti.

Minä olin loukkaantunut.

- Miksi minulle ei kerrottu teatterimatkasta lainkaan?

Lähdin ajamaan yksin omalla autolla pimeään. Mäet olivat niin jyrkkiä, että huipun saavutettuani meni pitkään, ennen kuin valot näyttivät tien pintaan. En ollut nähdä eteeni.

Heräsin.

M. oli sitä mieltä, että matkauni nousi nykytilanteesta: uudessa työyhteisössä suunnitellaan teatterimatkaa 1/2 vesona ja mukana olisivat kaikki koulun yhdeksäsluokkalaiset; naistoimikunta puuhaa elokuvailtaa; ammattiyhdistys kutsuu ja houkuttelee. Olen huokaissut, miksi emme ennen saaneet aikaan yhteistä mukavaa, yhteistä aikaa, yhteisiä iltoja.

- Tiedätkö, niitä oli kyllä, sinulle vain ei kerrottu!

Kymmenen sanaa dekalogista

Dekalogin - oi dega logoi - käsittely on ollut itselleni matka sisälle arvofilosofiaani. Oppilaista en ole niin varma. Tai no... ehkä hetkittäin...

Mitä näistä juutalaisten käskyistä oikein ajattelen, huomasin kyseleväni tuntisuunnitelmia laatiessani? Miten niitä opettaisin? Ovatko ne, niin kuin eräs ystäväni joskus sanoi, täysin kestämättömät ja riittämättömät nykypäivän maailmassa, täynnä triviaaleja epäolennaisuuksia... Hmmm. En ollut piiiiitkiin aikoihin käskyjen merkitystä tai sanomaa sen kummemmin ajatellut tai perustellut kenellekään - elämä on järjestynyt muutoin. Siispä nyt oli pakko istuutua ajattelemaan.

Kaivoin vanhan, alleviivauksia tännä olleen Veijolan kirjan, muinoin tentityn, pahvilaatikosta ja aloin selailla. Muistikuvani palasivat: VT:ssa on useita käskytyyppejä, niillä on historia ja ne voidaan sijoittaa aikajanalle; dekalogi on muodostanut kokonaisuuden, jonka vaikutushistoria on ollut pitkälti liturginen - ja ennen muuta: UT:ssa käydään käskyjen kautta vuoropuhelua juutalaisten kanssa, erotellaan kaksi maailmankuvaa toisistaan.

Johan avautui. Kerroin oppilaille hieman käskyjen historiasta, ajoituksesta ja piirsin sitten piirtoheittimelle vaakasuoran viivan, horisontin. Kaukana horisontissa käytiin keskustelu, josta meille näkyi enää puhekuplat, ei henkilöitä. Kerroin. Siirsin piirtoheittimelle kalvosta leikatut puhekuplat.

- Hyvä opettaja, kuinka voin pelastua? (huoli painaa kiireistä miestä...)
- Miksi sanot minua hyväksi? (..."senkin mielistelijä"...)
- !
- No, käskyt sinä tiedät... (J:n pieni kertaus, varmistui että puhuivat samasta asiasta)
- Opettaja, niitä olen noudattanut koko ikäni! (kunnon miehestä on kyse!)
- Yksi sinulta puuttuu! (J. saa kuulijan varpailleen...)
- ?
- Mene ja myy kaikki. Tule sitten ja seuraa minua.
- !?!?

Siis miksi J. sanoi luokseen tulleelle miehelle näin, käski myymään kaikki?
Millainen mies oli pohjimmiltaan? Miksi hän oli noudattanut käskyjä?
Mihin J. pyrki?

Ja eräs poika kiteytti ajatuksen niin että liikutti. Vaikka en enää muistakaan sitä tarkkaan. Ja hetken opettaja oli niin ONNELLINEN.

Kysymyksiä pukkaa

Tänään annoin haastattelun paikallislehteen. Tai eilen sen jo annoin. Postitin sähköpostiin. En kehdannut kieltäytyä, kun esimies oli minut maininnut toimittajalle uutena työntekijänä ja mahdollisena haastateltavana. Tänään poseerasin vain valokuvassa. Aina sitä näyttää kuvissa jotenkin pyöreäposkisemmalta kuin kotipeilissä. Onneksi edes kysymykset olivat helppoja ja käsittelivät vain viihtymistä uudessa kaupungissa. Viihdyn hyvin, kiitos.

Monet muut kysymykset sen sijaan ovat olleet vaikeita. Opetussuunnitelmakin on pistänyt miettimään: Miten opettaa 9.-luokkalaiselle Raamattua? Sisältöä vai sisällöstä? Aihepiirit liittyvät rippikoulutunteihin kovasti paljon, mutta kuitenkin oppitunnilla ollaan eri tilanteessa kuin leiriympäristössä, keskusteluvalmiudet ovat luokassa erilaiset. Herkällä mielellä olen asioita miettinyt.

Nuoret ovat edelleen tämän homman SE juttu. Ilman heitä ei tätä jaksaisi. Eikä koko hommaa edes olisi. ;)

Mielikuvia

Sota jatkuu ja pelkäämme kuolemaa ja isän vointia, koska hän on sodassa. Isä on Konstantinuksen joukoissa, joten hänen joukoillaan on hyvä mahdollisuus voittaa. Ruoasta on pula ja äiti on huonokuntoinen. Me lapset yritämme auttaa äitiä kotitöissä mahdollisimman paljon ja annamme hänen levätä. Toivotaan, että Pax Romana palautuisi pian.

Poika, 14 v.

Herkkyyttä ja kykyä asettua historian henkilöiden asemaan koitehtävässä löytyy, vaikka faktat olisivatkin vähän niin ja näin. Mainioita nuoria, jotka heittäytyvät ja uskaltautuvat. Mielikuvamatka erakon luokse oli kuitenkin joillekin pettymys:

Hei tehdään tää uusiks! Miksi mä kuvittelin, että sen erakon antamassa laatikossa oli vain tyhmä avain. Mä haluun kuvitella paremman jutun. Vaikka upeen auton tonne koulunpihalle.

Tyttö, 14 v.

Ruokahuolia

Tämä viikko kului perin näppärästi ja nopeasti. Tämäkin päivä aivan kuin vilahti silmien ohi. Vaikuttikohan fiilikseeni se vetreä olo, jonka sain jo ajomatkalla aamulla, kun joogasin autossa radio-ohjelman mukana...

Nyt onkin hauska ryhtyä viikonlopun ajaksi alle kouluikäisten lastenhoitajatädiksi. Tohkeana ostin meille kaikenlaista puuhailtavaa; muovailtavaa ja askarreltavaa; kimalletta ja urheiluvauhtiviivaista. Luultavasti kuitenkin omenat, pihaleikit ja koira ovat ne parhaat puuhat ja hankintani menivät aivan hukkaan. Saan itse väritellä yksikseni.

Jännittää vähän osaanko edes tehdä mitään sellaista syötävää, jota muksut söisivät...

Patterit lataukseen

Opettaja ei salakuuntele, joten en voi liittää päivän aikana kuulemaani tänne. Hauskoja tarinoita ihmiset olivat kyllä tallentaneet sivuille, nauratti muutama ihan ääneen, teinien keskustelu ateismi-sanasta muun muassa... Printtasin pari juttua kepeiksi avauksiksi tunneille.

Mutta se tämänpäiväinen oma kuulemani...

Tyttö sulloo tavaransa reppuun hyvissä ajoin ennen tunnin päättymistä ja sanoo vieruskaverilleen päätään pulpetillaan makuuttaen:

- Mun kirjasta loppui patterit, mä katson sun kirjasta.

Tiivistä tahtia

Jotain hyvääkin tiukassa aikataulussa: kello on vasta vähän yli kolme iltapäivällä ja takana on jo...

- koiralenkki
- kuusi pidettyä oppituntia
- yksi ulkovalvontavälitunti
- monisteiden ja kalvojen kopiointiprojekti
- huomisen koulupäivän valmistelut
- opettajakokouksen yleiset ja yhtäläiset asiat
- seiskaluokkalaisten ulkoiluiltapäivän organisointi yhdessä lv:ien kanssa...

Mitä tänään vielä ehtiikään ennen iltaa?

Ei sitten yhtikäs mitään... Muutto valmistuu tällä vauhdilla jouluksi. Tarvittaisiin lukujärjestys ja parikymmentä energista nuorta aina tunniksi kerrallaan - niin jo tapahtuisi. Olisi pakko.

Jos tahdot sä osaat lent...

Luoja auttaa niitä, jotka auttavat itseään... vai kuinka se meni. Eilen tuntui siltä.

Etsiydyin koulupäivän jälkeen kodinkoneliikkeeseen etsimään jonkinlaista musiikkisoitinta luokkaani. Yhteiskäyttöön tarramerkittyjä radiosoittimia olen opettajienhuoneessa nähnyt kaksi, mutta niiden varausmetodi on jäänyt yhtä hämäräksi kuin projektoreidenkin. Luottamukseni järjestelmään ei enää ole kovin suuri. Luokastani löytyi kasettisoitin, josta on apua vain ikivanhojen näytteiden kanssa. Niitä puolestaan ei kestä kuunnella kukaan. DVD-laitteita koululla on muutamassa luokassa, mutta oppilaiden ehdottamasta kesken tunnin tapahtuvasta luokkienvaihdosta en kykene iloitsemaan. Siis jonkinlainen oma soitin olisi väistämätön minimihankinta.

Ja juuri eilen Lielahdessa, jonne trooppisen ilmaston huumaamana ajauduin, oli avattu uusi liike. Siellä oli avajaistarjouksena laite, jolle kelpaa VHS, DVD, CD-R, CD+R, CD-RW, CD+RW, MP3... ja joka näyttää diaesityksenä JPEG-muotoisia kuvia CD:ltä. Heti kainaloon.

Iltapäivän asensin laitetta luokkaan ja hyvältä vaikutti. Nyt kun vain saan pidettyä koneen ehjänä (!) on mahdollista toteuttaa - tosin hieman aikomaani enemmän vaivaa nähden - kaikki ne kuva/oppituntiprojektit, jotka olin suunnitellutkin.

Siis täytyy vain tahtoa tarpeeksi perusteellisesti ja...

Se projektorista sitten

Asioissa täytyy nähdä positiiviset puolet: olen sentään vaan näppärä, notkea ja kaikin puolin ideaalinen, kun selviän mistä vaan!

Tai kuvittele itse.

Olet valmistautunut uuden koulun ensimmäisiin tunteihin ajatuksella ja siirtänyt kaiken tarvittavan materiaalin, valokuvat, ohjeistukset ja ryhmien kulkujärjestyksen Power Point -esitykseksi läppärille. Olet varannut laitteet käyttöösi pari viikkoa aikaisemmin ja nyt aloitat ensimmäisestä kohtaamisesta oppilaiden kanssa. Edessä on seitsemän tunnin päivä ja seitsemän erilaista luokkaa, uusia tuttavuuksia kaikki. Päivän toinen oppitunti alkaa.

Silloin oveen koputetaan. Kollega vinkkaa sinut ovelle ja kertoo huolensa. Hänen luokassaan käytössä oleva projektori on polttanut lamppunsa. Hän tarvitsee tämän nyt luokassasi käytössä olevan koneen. Ja hän vie sen mukanaan.

Mutta sinä jatkat oppituntia ja päivän muitakin tunteja kuin mitään ei olisi tapahtunut. Minuutissa muutat tunnin ohjelman, organisot toiminnan uusiksi ja ideoit toimivaksi. Nielet ymmällänolon ja kurkkuun nousevat kysymykset. Istut koulupäivän jälkeen uudelleen koneen ääreen ja suunnittelet seuraavien viikkojen tunnit niin, ettei niihin projektoria enää tarvita. Lähdet iltakahdeksalta kotiin.

Ihmettelet vain, kuinka paljon väsymys painaa...

Teatteriviikot

I Näytös

Erään kahdeksannen luokan ensimmäinen oppitunti. Uusi opettaja on järjestänyt pulpetit ryhmiin ja tunnin ohjelma toteutetaan kiertäen viidessä pöytäryhmässä, rastissa. Viimeisellä rastilla keskustellaan opettajan kanssa. Oppilas aloittaa.

- Hei mitä me tehdään tänä vuonna?
- Kirkkohistoriasta aloit...
- Kivaa! Uskonto on mun lemppari.
- No sehän on muk...
- Onko tää tänä vuonna jo sillee filosofisempaa?
- No, sehän riippuu...
- ... niin luokasta, mä ymmärrän. Kun tähän vihkoon kirjoitettiin Oppimispäiväkirja, niin tarkottaako se sitä, et tähän voi kirjottaa omia ajatuksia?
- Se olisi tarkoitus. Välillä annan teille pohtimistehtäv...
- Ihanaa. Niitä voi siis kirjottaa kotona. Voiko tähän piirtää?
- Voi...

Tämä näytös ei ollut fiktio.
Nyt odotan enää sitä hetkeä, kun näen samaisen tytön haukottelevan ja piirtelevän poissaolevin ja pettynein silmin vihkoonsa hevosenkuvia.

Eka tosipäivä takana

Eilinen läpiajelu Pirkanmaalla sai tunnelmat ja ajatukset liikkeelle: niin kaunista, niin paljon hyvää siellä ja täällä! Ei ikävä menneeseen, mutta haikeus iski. Surukin.

Ennen muuta tieto nuoren kuolemasta repi ja riipaisi. Miten voidaan hetkeksikään unohtaa se, kuinka hauras on ihmiselämä! Voimia lähettelen läheisille. Itse näen tämän entisen oppilaan katseita ja hartia-asentoja siellä täällä uusissa luokkaryhmissä. Niin paljon säikkyä herkkyyttä...

Eniten hankaluutta tähän asti uudessa koulussa ovat tuottaneet kello ja luokan trooppinen ilmasto. Tahti on tiivis, kun välituntia ei ole lainkaan ja entiset järjestelyt pitäisi ehtiä siivota alta pois. Aamuherääminen klo 06.30 ei myöskään kuulu vahvimpiin puoliini. Lattiatuulettimen tuon kuitenkin luokkaan huomenna, ettei lähde tässä puserruksessa taju.

Nysse alko

Kesän ihanat helteet jatkuvat, vaikka nyt sais jo sataa ja tuulla monsuunisateita: luokassa ei perinteisesti liiku happi eikä sen myötä mikään muukaan. Huomenna tupa on täynnä oppilaita, ja silloin ilmalla olisi jo merkitystä...

Niin vähän tuntuu muuttuneen, vaikka kaikki on toisin. Koulumaailma on jotenkin universaali henkilögallerioineen, -kemioineen ja ilmiöineen. Kun osaa yhden, osaa ne kaikki. Tehokas pakkaus asiaa oli kuitenkin tämä päivä. En ihmettele, jos seiskat ovat vielä huomenna eksyksissä ja ujoina. Niin olen minäkin.

Yksi asia hämmensi yli kaiken muun tänään. Oikein sai silmät suuriksi: luokkahuoneeni varastoihin kätkeytynyt väripahvien, tussikynien, piirtoheitinkalvokynien ja terottimien määrä. Ja minä kun otin mukaani yhdet tussit ja niistäkin podin omaatuntoa ajatellen, josko ne olisi pitänyt palauttaa. Ja nyt kyniä tursuaa vastaan joka hyllyltä. Lienee alkutunnelmaa, luulen säästötavotteiden ja -kuurin näkyvän myös täällä. Toivonkin, että tällaisessa asiassa näkyy. Sen sijaan oman läppärin ja projektorin suhteen olen edelleen uskaliaan tuhlailevan toiveikas.

Mielenkiintoista huomenna tavata lähes kaikki talon seiskat ja verrata heidän kanssaan tunnelmia.

Heinäkuu uudessa kodissa

Nyt on sitten muutto suoritettu. Pahvilaatikot asuttavat taloa tällä hetkellä, mutta tähtään siihen, että heinäkuun loppuun mennessä talo on vallattu takaisin sen uusille ihmis- ja koira-asukkaille. Toivottavasti ei tarvitse muuttaa enää - IKINÄ! Tätä toivon monestakin syystä.

Ilmansuunnat ja kaikki ohjeistukset tuottivat uskomattomia hankaluuksia. "Vedä eteenpäin", "työnnä sivulle", "nosta ylös" olivat käsittämättömiä komentoja, kun piti sijoittaa huonekaluja peräkärryyn tai laskea rappusissa. Peräkärryn peruuttaminen nostaa ajatuksenakin jo hien pintaan. Miten olisin kyennyt huolehtimaan siitä, että kuski näkee minut ja minä kärryn molemmat takakulmat ja vielä osaisin kertoa, mihin suuntaan rattia kääntää? Minä, joka en ole koskaan itse peräkärryä edes vetänyt...

Huomasin, että minusta ei olisi sotilaaksi, keskiaikaiseksi perheenäidiksi eikä kuningashuoneen alamaiseksi: en kertakaikkiaan jaksa toimia määrättömästi toisen toiveiden ja ohjeiden toteuttajana. Yhteistyö, jossa toinen säätelee kaikkea tekemistä, vaikkakin yhteisestä sopimuksesta ja itse työn etenemisen kannalta tehokkaasti, ei voisi jatkua viikkoa pidempään. Huomasin kaipaavani omaa aikaa ja tilaa vallan vimmatusti. Ja kun sitä sitten jälleen sain, istutin ja kitkin puutarhassa itseni lähes auringonpistoksen partaalle asti. Ei siinäkään mitään tolkkua.

Omaisuuteni määrä yllätti myös! Uskoin muuton jo olleen valmis, kun muutama pikkutavara vielä piti heittää autoon... Siitä kertyi kuitenkin täysi peräkärryllinen! Minun nyssäkkäni eivät kuitenkaan olleet mitään M:n varastotallenteisiin verrattuna. Ja kaikki äärettömän tarpeellista. Jonakin päivänä. Mihin tätä kaikkea tallettamista tarvitaan? Nyt meillä on entistäkin enemmän varastotilaa käytettävissä, joten pelkään seuraavan muuton olevan täysi mahdottomuus!

Kun kaikki oli lopulta kannettu sateensuojaan, oli upea hetki istahtaa verannalle, nauttia lasillinen punaviiniä ja seurata jokiveden virtaamista... sikäli kuin vesi rönsyyntyneiden pihapensaiden takaa näkyi. Joka tapauksessa: TERVETULOA MEILLE!

Maistuu ja tuntuu!

Taas on mahdollisuus nauttia ihan vaan kesästä ilman juhannuksen rasitteita... ja sehän sopii. Vaikka ei tuo saunominen, seurustelu ja syöminen hassumpaa ollut sekään, vai mitä?

Hämmentävää jälkikäteen muistella, mille sitä oikein naurettiin jatkuvasti - tilannekomiikka ja päiväperhovitsit kun ovat kovasti ilmaan hajoavaa laatua. Niistä ei enää seuraavana päivänä saa otetta. Vain tunne vatsanpohjassa muistuttaa hyvistä hetkistä. Oli niitä!

Hämmennystä aiheuttavat asiat sen sijaan muistaa aivan tarkalleen. Ja niitäkin oli. Niistähän se elämä pääsääntöisesti koostuukin, miksei siis myös juhannuksena. Vahva elämä.

JUHANNUSTA!

Täti on matkalla lapsenvahviksi, mutta poikkesi nokiainsinöörin etätyöpöydällä omia pankki-, posti- ja blogitärkeilyjä hoitamassa. Kilttejä ovat nörtit kaiken muun hyvän lisäksi. Sähköpostista bongasin syksyntuiman viestin: ensimmäinen koulupäivä alkaa sitten klo 8.30. Tiedoksi.

Mutta onneksi vielä on kesää jäljellä. Mökillä rantasaunassa odottavat juhannuksena saunan ensimmäiset löylyt. Pihasyreenit kukkivat huumaavasti ja juurilta löytyy niin paljon pieniä taimenalkuja, että saamme niistä aidan ainekset uuteen kotiinkin. Eilen haarapääskypariskunta lehahti aittaan, istahti parrulle silmäilemään ympärilleen - tarkasteli varmaankin ensi kesän asuntomarkkinoita. On sykähdyttävää elää AIVAN luonnon helmoissa.

Elämän kintereillä

Sain juuri tekstiviestin: Mä pääsin Tykkiin! Ei nimeä, ei mitään. Arvasin kyllä kenestä oli kyse: ysiluokkalaisesta, joka elää elämänsä kesää. Mutta mikä tempo ja meininki ja ilo, kadehdin energiaansa kaukaa. Ja aivastan perään.

Sauna ja matot ja työhuoneet ja yläkerta pakattu ja siivottu. Olo aivan piesty. Eilen tuijottelin tv:stä kaikki mahdolliset mitättömät ohjelmat yömyöhään, kun en jaksanut mennä nukkumaan. Että voi TV4+ Sudoku olla mukaansatempaavaa.

Yhdet häät ja 20 muuttolaatikkoa

Viikonlopun häät olivat perinteiset: morsian oli kaunis ja pari umpirakastunut; pappi ei muistanut morsiamen nimeä ja puhui muutoinkin täysin ennalta-arvattavasti, joten M sai syyn tönäistä minua vähän väliä kylkeen: "Mitäs mä sanoin!" Ärsytti, sillä olisin halunnut tunnelmoida edes vähän. Booli oli tuimaa ja vieraat heiluivat jo kakkukahvin aikaan melkoisessa myötäisessä. Tappelunkin sai meidän pöytämme aikaiseksi: "Euroviisuja ei sijoiteta Tampereelle, sillä nehän pitää järjestää Suomessa!" "Turku lupasi järjestää ne ilmaiseksi, mutta ei saa niitä silti!"

Oli mukava tutustua uusiin sukulaisiin, M:n sisarussarjaan ja serkkuihin, joita neljän vuoden seurustelumme aikana en vielä ole ehtinytkään tavata...

Paluu arkeen oli karu: muuttolaatikoita, mattojenpesua ja siivousta jo kolmatta päivää. Maanantain helteessä mattopyykillä kärvensin niskani ja selän, joten hyytyneitä hartioita pakottaa sisältä ja pinnalta... Mutta onneksi joku on keksinyt painepesurin! Ilman sitä pesisin mattoja koko viikon!

Työhuoneessa on mukava laulella, sillä nyt siellä taas kaikuu kivasti.

Matkasuunnitelmia

Uusi kampaus piristää aina. Varsinkin tämä lyhytotsatukkainen malli, joka tuo aivan 20-lukulaisen olon. Kun Esteri-tädin muuttopojektin hoito venähti eilen puolilleöille ja kampaaja-aika oli tänä aamuna klo 08.00 on hiuspehkon paras ollakin piristävä näky. Muuten tämä nainen on aivan raato.

Pahvilaatikoita lähden metsästämään seuraavaksi. Taitaa vain koko kylä olla muuttopuuhissa, sillä laatikoita ei juuri löydy. Mitäs jos heittäisin kaikki suosiolla roskapusseihin...

Häihin ajetaan vielä tänään. M lupasi, että voin nukkua koko matkan, joten taidan vetäistä patjan Transitin takaosaan ja käpertyä koiran kanssa sinne...

Omenapuita istuttamassa!

Istun viimeistä kertaa tämän koulun tässä työtilassa ja kirjoitan näitä rivejä. Kenties vasta NYT minulle konkretisoituu lähtöni. Tähän asti päivät ovat olleet järjestelyä ja juoksemista, organisointia. Nyt viimein pysähdyttyäni huomaan olevani herkällä mielellä: Minun tulee ikävä vanhoja TYÖKAVAREITANI!

Gallen-omenapuun istutin kotipihaan, jossa se visioi tulevaisuuteen. Lahjakortin tuhlaan toivottavasti johonkin ihanaan humpuukiin. Istutimme tukareiden kanssa myös omenapuun koululle - se on syyslaatua ja toivottavasti kantaa satoa joskus. Sen kasvupaikka ei liene paras mahdollinen, mutta toivottavasti jänikset eivät syö sitä.

Päivitän kuulumisia blogiini satunnaisesti kesän aikana, aktiivisemmin jälleen syksyllä. Se on yksi tapa ylläpitää yhteyttä, kun kiire vie kaikkia tahoilleen. Nyt ajatelen kauniita ajatuksia ja suljen opettajienhuoneen koneen.

Kevätretkellä

Väsyneenä ei kannattaisi tehdä mitään. Ei myöskään päivittää mitään blogia. Sen huomasin ajettuani 120 km uuteen kouluun ja hämmennyttyäni monenlaisesta matkalla kohtaamastani ja vielä kirjattuani jotain ylöskin... Onneksi uudet, tulevat kollegat toivat piristystä tunnelmaan ja seuraava päivä viisautta: kunhan kesä tässä levätään, syksystä selvitään aivan varmasti!

Viimeiset vedot

Mikä riesa siitä, ettei ehtinyt olla viimeisinä päivinä hoitamassa oppituntejaan: kaiken loppusiivouksen saa hoitaa itse ilman lapsityövoimaa... Selkää väsyttää jo.

Kello on neljä, mutta ei auta, sillä siistijät haluavat luokan tyhjäksi. Ja minä kaikki tavarat autoon. Sovin tapaamiset molempiin uusiin kouluhini huomiseksi, joten roina on kuljetettava pois. On sitten kuinka räkänen ja flunssainen olo tahansa! Varmaan kuumetta keskiviikkona. Ja sit kaadun sänkyyn, kun pitäis alkaa pakkaamaan kotona...

Kevätjuhlan käsikirjoituksen tallensin koulun sivuille:

Roni ja Julia

Snif

Aamulla ensimmäiset tulivat kertomaan, että roolivaatteet jäivät kotiin, reput unohtuivat ja Milkan discopallo oli hajonnut.

Ronin ja Julian ensimmäisessä kohtauksessa kaikki jännittivät niin paljon, että unohtivat puhua ääneen. Revin hiuksia päästäni. Kun rehtori sammutti ilmastoinnin, jotain alkoi sentäs kuulua. Ja kun yleisö alkoi elää draamassa mukana, näyttelijät vapautuivat hieman.

Puolivälissä esitystä kollega tuli kertomaan, että cd-soitin ei pelaa enää. Ja edessä oli tanssikohtaus, johon tarvittiin musiikkia. Jostain syystä huuliltani lipsahti ruma sana. Kulisseissa valmistauduimme jo siihen, että tanssi esitetään ilman musiikkia. Mutta juuri, kun oppilaiden oli aika syöksyä lavalle - musiikki alkoi.

Todellinen draama tapahtui kulisseissa, mutta onneksi jotain välittyi lopulta myös katsomoon. Tatuoija oli menestys vihjailevine katseineen, raaputuseleineen ja hauskoine repliikkeineen... eikä kaksoislopetuskaan ollut huono idea.

Ihania pieniä 7.-luokkalaisia. He toivottavasti oppivat tästä yhtä paljon kuin minäkin!

Pää on kiireen, monien kauniiden sanojen, halausten ja kyynelten jälkeen jomottavan kipeä. On ollut uskomaton päivä! Vollottamalla itkettiin muutaman opettajan kanssa - jotka oikeasti ovat vasta 16-vuotiaita koululaisia, lavatanssinharrastajia, upeita nuoria naisia!

Mutta voi että voi olla hyvä olo!

Muumimammatatuointi selkään ja kevätjuhlaan

Nyt kysytään turnajaiskestävyyttä: aloittaa aamu eilisten lavasteiden purkamisella ja - uusien rakentamisella.

Tatuoijan työhuone alkoi kuitenkin hahmottua, vielä huomenna pari nippusidettä mukaan ja se on siinä. Tyttökalenteri täytyi kuitenkin sensuroida... vaikka pojat siitä opiskelivatkin saksaa kovin innokkaasti.

Tajusin olevani aivan väsähtänyt raakkiparka. Liikutuin ja yhtä paljon suutuin siitä, kun huomasin, että Julian ääni kuuluu salissa!! Ongelmana olivat olleet jatkuvasti salissa kuhisseet ja supisseet ja höpisseet luokkatoverit. Kun kollega sitten patisti joukon tykkänään pihalle ja saliin saatiin kunnon hiljaisuus - sellainen kuin juhlissammekin on - tajusin asian. Vähänkö tässä haahuilen hämärän rajamailla... ;(

Kevätjuhlamme tasapainoilee kaikkien mahdollisten makujen rajapinnassa. Toivottavasti juttu ei uppoa. Tai siis että uppoaa...

Kuvia keskiviikon työpäivästä

On tämä vaan upea työ:

ei pelkkää juhlaa,
vaan myös
ruusuillatanssimista.

Katso erään työpäivän kuvat.

Tää on viiimeeeinen taaaisto

Hoh hoijakkaa. Väsyttää. Mitäs jos vaihdettaisiin suvivirsi tuohon otsikon maanläheisempään tunnariin...

Keskiviikon jättiäiset, 9.-luokkalaisten jäähyväisjuhlat, ja toisaalta kevätjuhlanäytelmä ovat työllistäneet minut ihan kohtuullisesti. Valmistelut ja harjoittelut ideointeineen veivät jo oman energiansa, mutta vielä on edessä mm. videoiden editointiviimeistelyä, tarkistuspuheluita ("Siis nyt kerrot kenelle sitä diplomia olitte suunnitelleet... Ahaa... no se EI KÄY!"), lavastajien patistelua jouluvalojen ja verhokiinnitysten pariin. Kaikkea mahdollista pilkunviilauksesta kattolamppuihin. Kun sitten joku kollega ojentaa MINUA, varoittaa tiukkasävyisesti kadottamasta omaisuuttaan, päivittelee oppilaiden poissaoloa tunneiltaan (! vielä viime viikolla näin kävi), ohjaa notkeasti kysymään apua itsensä sijasta joltakulta toiselta... en voi kuin hymyillä hiljaa itsekseni. Joopajoo.

Mutta kerran vielä. Tämä on itse asiassa mukavaa puuhaa. Oppilaat ovat huikeita! Kunhan vain ehtisi kaiken.

Kevätjuhlan Romeo ja Julia on minun läksiäislahjani tälle talolle. Enemmän uskon siitä olevan iloa kuin kakkukahveista.

Ideaa loppukohtaukseen kellään?

Kyllä on hiljaista, kun ysit ovat poissa. Olisivat voineet mennä retkille kaikki yhdessä, sillä reitti on kaikilla luokilla lähes sama; tapaavat toisensa Tukholmassa vähän väliä.

Tohkeissaan olivat kyllä lähdöstään. Pari tyttöä keksi perjantaina keskeyttää toiseksi viimeisen oppitunnin ja toivottaa keskusradiosta hyvää viikkoa kaikille, toivottavasti pärjäätte ilman meitä. "Mulla kauas menolippu oooooooon..." Ihan herttaista.

Jostain syystä en ole saanut itseäni kevätjuhlaharjoitusvauhtiin. Tai sitten elän juuri sitä: oppilaat hyppivät seinille, tunkevat muovisia viinirypäleitä neniinsä ja niistävät niitä sitten kaaressa toistensa niskaan, nipistävät nänneistä (pojat toisiaan) ja juoksevat ympäri juhlasalia, kiipeilevät parvelle, sekoilevat vaatevarastossa. Joulupukinpartoja, korkokenkiä ja vaaleanpunaisia yöpaitoja löytyy joka kerta nurkista. RA-SIT-TA-VAA. Kahden luokan oppilaista koottu seitsemäsluokkalaisten näytelmäseurue ON liian suuri, jännitteinen ja vaikeastihallittava. Nyt tiedän senkin.

Itse ohjelmakin on vielä kesken, yksi lavaste raakile, vasta ideana mielessä. Pahin ongelma on se, että en tiedä, kuinka näytelmä päättyy. Kun Romeo erotetaan koulusta ja Julia pitää oman rauhaarakentavan monologinsa... mitä sitten tapahtuu? Kellään mitään ideaa???

Oppilaat ehdottivat, että sitten soisi kellot ja kaikki huomaisivat, että on ruokavälkkä: "Mulla onkin jo nälkä!" "Hei, mitä siellä on tänään?" "Pitsaa!" "Heti syömään." Ja niin kaikki katoaisivat lavalta Julian jäädessä yksin seisomaan paikalleen... Romeota ei muistaisi kukaan...

Jotenkin tämä ratkaisu kuitenkin tökkii.

Italialainen ilta koulun aulassa

Jussin Pollo alla napolitano

Menù

Antipasto - Bruschetta
Primo piatto - Pasta tagliatelle
Secondo piatto - Pollo alla napoletano
Contorni - Insalata caprese, insalata verde
Dolci - Tiramisu

Ari-Matti nuiji Domino-keksit tunnistamattomiksi, Matti hakkasi suklaan hengettömäksi ja minä vispasin kermarahkan koekeittiön kaakeleille - ja tuloksena oli aterian herkullisenmakea päätös.

Jos läksiäiset ovat tätä, pitäisi jonkun vaihtaa työpaikkaa joka kevät. Vaikka sitten minun.

Olipa olympiavoitto!

Onhan tämä jotenkin uskomatonta!!

Olisinko koskaan voinut kuvitella, että

...hekotan pallea hytkyen toistamiseen playbacklauluesitykselle, jossa hirviöhahmot miltei katoavat pyrotekniikkansa tuottaman savun sekaan

...hermostun M:lle, kun en hänen laskutoimitustensa vuoksi kuule juontajien ranskankielistä pisteiden toistoa

...liikutun lähes kyyneliin Britannian juontajan näyttäessä heavysormimerkkejä \,,/ ja antaessa Suomelle täydet 12 pistettä

...istun sunnuntaiaamuna tv:n ääreen katsomaan UUSINTANA Euroviisujen pisteidenantoa ja seuraan kädet nihkeinä jännityksestä, saavatko kauhunaamat tälläkin kertaa parhaat pisteet!

Ja saivat ne. Epätodellinen tunne: olivatko Euroviisut todellakin tässä kohdassa kehityskaartaan juuri tänä vuonna! Osuiko tämä viattomanlapsellinen heavyklisetoteutus todellakin koko eurooppalaisen yleisön musiikkihermoon! Muutkin kuin minä osasivat nauraa jutulle ja antaa protestiäänensä kertoa muutostarpeesta: eurooppalainen musiikki on muutakin kuin irlantilaista balladia ja maltalaista eurohumppaa.

Pisteistä

Sehän tuli jo selväksi illalla, että vain kolme maata jätti Suomen pisteittä: Armenia, Monaco ja Albania. Yleensä lasketaan toisin päin: maita jotka OVAT antaneet pisteitä Suomelle. Mielenkiintoisen ilmiön muodostavat nämä kolme maata.

Armenia otti kenties ensikertalaisena kisat aivan tosissaan. Heillä ei ole rasitteena viisujen historiaa, toistoa, pöhötystä, joten ei myöskään tarvetta ymmärtää Lordin olemassaoloa. Ja kun esim. Suomen mainetta viisumenestyjänä ei tuntenut, ei Lordi avautunut koko komeudessaan.

Monacolaisille eurokulttuuri lienee hyvä juuri sellaisena kuin se on, he eivät kaipaa muutosta, eivät edes tunnista pahvikuvia niitä kätellessään. Lordi ei sovi jetsettiin, joten sitä ei kannata noteerata.

Albanialla puolestaan ei kenties huumori riitänyt: he ovat saaneet hirviöistä omassa historiassaan tarpeeksi.

Lordi-faniksi keskiyöllä

Illalla piti korjata viimeisiä kokeita ja tehdä vielä kaikkea hyödyllistä myöhään asti... mutta innostuinkin seuraamaan Euroviisuja.

Suomen hirviöporukka nauratti, oikeasti, syvältä palleasta asti, hyväntahtoisesti. Alkukuvien suomenlakki tosin nolotti ja sai ahdistumaan, mutta ottivat sen onneksi nopeasti pois. Se oli ihan turhaa suomikorostusta, kyllä kaikille jo on tullut selväksi, missä maassa tällaista jengiä sikiää...

Kaikkien niiden irvistyshymyisten, bambisääristen tanssihileiden jälkeen hirviöt olivat - raikas näky.

Pelk(k)ää pintaa

Jännä tunne istua päivän päätteeksi päätteen ääreen ja alkaa odottaa sanoja. En useinkaan aloittaessani tiedä, minkä päivän tapahtumista tallentaisin tai miten kiteyttäisin tuntoja. Materiaalia koulupäivä, näyttämöprojektit, oppilas- ja opettajakontaktit tuottavat takuuvarmasti, mutta aina ei ole näkemystä, teemaa, ideaa.

Joskus ei nouse mikään päällimmäiseksi. Kaikki on niin pinnassa.

Olkoon sitten niin.

Hiljainen hetki

Eilinen esitys haki jonkinaikaa muotoaan... basso ja rummut eivät heti kohdanneet ja me muut naureskelimme ihanan hämmentyneinä tai katselimme loistelamppuihin: lopetetaanko ja aloitetaanko alusta vai saadaanko me tämä epätahtinen samba toimimaan? "Missä on ykkönen?" huusi kitaristin niska.

Mutta yleisö tykkäsi. Marjaanalle kiitos kauniista sanoista! Kilttejä ovat. He ja me. Kyllä tällaisten lupsakoiden humppaveikkojen pariin uskaltaa lapsensa lähettää...

Tänään olen jälleen siivonnut tuntikausia luokassa hyllyjä, mappeja, laatikoita. Koskettavin löytö oli eräs etäopintoina suoritettu kahdeksannen luokan kokonaisuus, huolellisesti täytetty ruutuvihko, joka oli jäänyt palauttamatta heti tekijälleen. Myöhemmin ei enää ollut tekijää, jolle vihon olisi voinut toimittaa...

Luin vihkoa pitkään ja surin sitä, että olin vaatinut nuorelta NIIN paljon sanoja ja selityksiä. Ja huokailin, että miten ihmeessä hän oli jaksanut vastata kaikkiin maailmanhistorian kysymyksiin. Pieni kuolemansairas poika.

Lattariopet esittäytyvät

Pian alkaa toinen esitys opebändin lattariversiosta Oye como va... vai mikä se biisi nyt olikaan. Kevätkonsertissa oppilasyleisölle esitys oli menestys - pian nähdään, mitä tulevien kuudesluokkalaisten vanhemmat tästä suorituksesta ajattelevat. Pääasia lienee kuitenkin esittäytyä ja viestittää: tämä on ihan mukava koulu ja opet ovat ihan ihmisiä.

Tuleekohan se jollekulle yllätyksenä?

Sopeutumisharjoituskouluun

Kolme viikkoa koulua jäljellä. Tänään satoi räntää. Hyvä toisaalta, sillä helteellä tämä puuha on todella rankkaa.

Huomenna taloon tulevat ensi vuoden kuudesluokkalaiset tutustumiskäynnilleen ja tukioppilaiden kanssa on järjestetty näyttämölle hieman ohjelmaa: neljä kohtausta koulun arjesta. Kohtauksilla ei lopulta taida olla niinkään paljoa tekemistä koulun todellisen arjen kanssa, ainakin toivon niin. Viimeisessä näytöksessä palaa koulun kemianluokka...

Omaan artikulaatiooni sain tänään syyn kiinnittää parempaa huomiota. Eräs kysyi:
- Mihin kouluun sä olet oikein oletkaan siirtymässä?
- Soppeenharjun kouluun.
- Ai, kun mä kuulin silloin päivänavauksessa, että sopeutumisharjoituskouluun... ja jäin miettimään, että millainenkohan se oikein on.

Hmmm. Mutta kyseessähän saattoi olla myös enne...

Huoli huomisesta

Eilen aloittamani raivaaminen sai jatkoa tänään: luokan kierrätyspaperipino nousi jälleen pari metriä. Miten ihmeessä ihminen kerää ja tallettaa kaikkea jonninjoutavaa ihkatarpeellista?

Seuraajalleni yritän jättää tilaa toimia ja toteuttaa omaa keräilyviettiään, mutta miten kummassa näyttää siltä, että tyhjäämäni hyllyt täyttyvät kuitenkin kaikesta jäljelle jättämästäni?

MLL palaverissa suunnittelimme tänään tulevaa tukioppilastoimintaa ja sen jälkeen olo oli sama kuin hyllyilmiötä ihmetellessäni: toivottavasti uusi ohjaaja osaa raivata itselleen toimintatilaa ja luovuusaikaa koulumme vahvojen perinteiden puristuksessa! Ettei alkaisi työ näännyttää jo alkumetreillä!

Kantoapua tännekin

Olipa TODELLA vapauttavaa heittää haaskuuseen satamiljoonaa tuhruista ja aikansaelänyttä kalvoa, ikivanhaa ryhmätyötä, äidinkielenharjoitusta, Kopionti kielletty -tekstillä varustettua harjoitusmonistetta. Tyhjentää ne mapilliset, joiden luuli joskus olevan vielä tarpeen - vaan eivätpä ole. Aivan kuin ilma kiertäisi luokassa paremmin. Nyt jo, vaikka hukkaanheitto on vasta alussa.

Vielä kun joku kantaisi roskapussit oikeisiin kierrätyslaatikoihin.

Ja minut kotiin.

Pesäpuuko se siellä taas vollottaa?

Pihapiirin terijoensalva ja muita kuvia

Päivät ovat viuhahtaneet ohitse. Lämpö sulattí viimeisetkin lumihanget räystään alta ja työmiehen oli vietävä olutpullonsa jokeen viilenemään. Piha on haravoitu, laituria jatkettu. Puut pukeutuivat, jopa tämä kotipihan salvakin. Minä pidän puusta, M ei vähempää vois arvostaa:

- Ei ole mistään kotoisin puu, joka kasvaa tuolla vauhdilla...

Taloon löytyi vuokralaiset. Siis sittenkin joku haluaa asua meidän tavoin metsässä kaukana muista. Minkäänlaista ilmoitteluvaivaa ei ehditty vuokralaisten suhteen nähdä, vaan vanha intiaanien viisaus näytti jälleen voimansa:

Kun ihminen haluaa toteuttaa aidointa itseään, koko luomakunta tulee hänen tuekseen...

Viimeinen päivänavaus

Liitutaulu

Kerroin aamulla australialaisten aborginaalien tavasta etsiä maastosta laululinjoja, näkymättömiä polkuja, joiden avulla löytävät omien ihmistensä luokse. Kerroin oman laululinjani tuoneen minut 10 vuotta sitten Virroille - ja vievän ensi syksynä täältä pois.

Kerroin, että yhteisen laululinjan tunnistamiseksi täytyy kohdata ihminen, tunnustella, mitä samanlaisia asioita löytyy. Kerroin, että olen löytänyt monia ainutlaatuisia, tärkeitä ihmisiä tällä omalla laululinjallani ja kaikille toivon edelleen kaikkea hyvää.

"Moikkaatko sä, jos tuut kadulla vastaan?" kysyi eräs myöhemmin päivällä. "Moikkaan."

Seiskan pojat kirjoittivat mielipiteensä taululle, varmuuden vuoksi kaksi kertaa, kun en heti reagoinut kommenttiinsa.

Liikutti.

VAPPUA...

Heijastuksia

viileässä virtaavassa vedessä värisevä talvipukuinen
kuin
minä itse
kaikilla mahdollisilla metaforilla

Kun kaikki menee (melkein) pielee...

Kyseessä oli vain viimeinen, virallinen paperi uutta työpaikkaani varten: lääkärintodistus.

Sijaisen kouluun soitin viime tipassa, mutta Tomin keikka Pohjanmaalle oli sattumoisin peruuntunut ja hän pääsi tulemaan. Välitunnilla kirjoitin hänelle tuntisuunnitelman, hätäisen, keposen. Muutamalla ranskalaisellaviivalla hänen piti selvitä, raukkaparan.

Autossa tuli hiki; aurinko paistoi niin, että oli pakko riisua talvikengät. Onneksi oli yhdet avokkaat auton takaboksissa, joulukoristelaatikon vieressä, ja saatoin jatkaa matkaa. Silmiä kirveli ja särki kirkas paiste, päätin hankkia aurinkolasit aivan heti.

Perillä olin yli puoli tuntia etuajassa. Kävin ilmoittautumassa työterveyshuoltoon ja tiedustelemassa aikataulua. Ehtisin hyvin kahville ennen lääkärintarkastusta. jep jep. Kaikki hyvin, luulin.

Nautin kevätpäivästä sisustustavaraliikettä muistuttavassa kahvilassa, kahvittelin ja söin rahkapullan. Aikaa tuntui riittävän vielä Alkossa käyntiin: hyvää punaviiniä vapuksi. Tallinnastahan ne muutkin hakevat juomansa.

Kipitin uudelleen vastaanotolle ilmoittautumaan - ja samassa selvisi, että ihan väärin oli kaikki buukattu ja hoidettu. Ensin olisi pitänyt mennä terveydenhoitajalle kaikenmaailmantarkastuksiin ja vasta sitten lääkärille. Voiherranjestasmitenmesunkanssanyt tehdään?

Tunsin lämpöaallon ja nolouden kohoavan hiusrajaan. Mokahan ei ollut minun, mutta silti otin sen omakseni. Olisiko minun pitänyt asia tajuta jotenkin? Olenkohan sittenkään terve, kun en ollut osannut hoitaa tilannetta oikein? Mikäs minun sotuni ja osoitteeni olivatkaan?

- Eiköhän me tämä paperi kuitenkin tehdä, otti fiksu naislääkäri tilanteen hallintaansa. - Verenpaineesi saattaa nyt olla hieman korkealla, mutta kyllä sinä umpirehelliseltä vaikutat, joten eiköhän tässä tutkimus ja todistus saada aikaan.

Ja koko ajan minulla oli sellainen olo, että nyt minusta paljastuu jotain yllättävää ja hämmentävää, ja koko hakuprosessi alkaa alusta.

Ei paljastunut.

Esimakua kevätjuhlista

IV NÄYTÖS – PARVEKEKOHTAUS

Keskellä lavaa verhojen välissä parveke, jossa Julia nojaa poskea käteen, odottelee, katselee kelloa, bändin "harjoituskämppä" lavasta vasemmalla, Julia kuuntelee harjoitukset.

JULIA Voi minua!
kuuluu viheltelyä
J Onko siellä joku?
ALEKSI (tulee) Joku puhuu! (teatraalisesti) Puhu taas oi enkelini. – Miten nojaakaan tuo poski käteen! Kun olisin tuon käden hansikas ja hyväilisin tuota poskea!
J Mitä sä höpötät?
A Etkö tunne eurooppalaista näytelmäkirjallisuutta?
J No en, ja odotin yhtä toista…
A Ai. Mutta mä osaan vielä yhden kohdan: Seis – valo syttyi tuonne ikkunaan? Se on itä, ja Julia on aurinko…
J Lopeta! Tuo on ihan hölmöä…
A Mä oon aina odottanut tilaisuutta päästä lausumaan nämä sanat…
J Ketä kiinnostaa! Mä odotin tapaavani yhden aivan toisen.
A No kenet meinasit sieltä parvekkeelta bongata?
J Ei kuulu sulle.
A Ja mä kun ajattelin antaa jotain sulle kuuluvaa… (kaivaa taskustaan kirjeen) Tälläsen pienen viestin yks höyrähtänyt Roomeo pisti mut tuomaan, kun ei itse kehdannu.
J Anna… (Aleksi härnää kirjeellä) … Älä viitti.
A Pyydä kauniisti!
J Olisitko niin ystävällinen…
A OK. Pidä hyvänäs, mutta varo näppejäs. Se on aika tulista tekstiä…
J Niin varmaan.

Aleksi lähtee, Julia lukee kirjeen yksin parvekkeella ääneen.

Kuten siis voitte päätellä, Romeon rooli tuotti lopulta mahdottoman yhtälön ja päädyimme beckettimäisesti esittämään Romeon poissaolevana...

VIRTAA!

"Teissä nuorissa on munaa", päätti paikallisen taideyhdistyksen puheenjohtaja tervehdyksensä nuorille taiteilijoille ja ojensi suklaamunan lähimpänä häntä seisoneelle oppilaalle. Näin juhlistettiin oppilastöiden näyttelyn avajaisia. Oppilaat lompostivat näyttelyhuoneessa, hörppivät mehut ja hotasivat keksit: "Joko saa mennä?"

Myös kitaristit olivat uskollisia tyylilleen: edelleenkään ei profiilista saa kuvaa...

G nukkuu

Onko hellyttävämpää kuin nukkuva lapsi tai... koira? Näitä unikuvia minulla on erityisesti pentuajalta: se oli ainut hetki, jolloin vilkkaasta koirasta sai tarkan kuvan.

Valitettavasti suurimmaksi osaksi ne kuvat ovat korpuilla, eikä niitä voi katsella enää missään! Jonkin verran kuvia siirsin vuosia sitten hotmailin palveluun, mutta sieltä ne eräänä kesänä, pitkän hiljaisuusjakson aikana oli poistettu!?

Taitaa tämä digitekniikka tehdä todellisen hallan niin historiantutkimukselle kuin yksilöiden oman historian tallentamiselle.

Perjantaita, TAAS

Tänään asensin näille sivuille kellon: jotta joka hetki muistaisin, että minua odotetaan työpäivän jälkeen nopeasti kotiin! Häntä heiluen. Kellon keksin Liisan blogista (ks. Asianviereen), klikkasin linkkiä ja loppu olikin helppoa.

Kotikoirasta huolimatta en voi olla tallettamatta päivän tunnelmaa, sitä sisäistä tyydytystä, jonka opettajaihminen saa, kun voi havaita, ettei työ ole mennyt hukkaan.

Palautin 9.-luokkalaisille kirjailijaportfolionsa. Olivat tutustuneet kirjailijaan ja tämän tuotantoon, kirjoittaneet oman aineen kirjailijan tyylillä, kirjeen kirjailijalle. Tehtävänantoon kuului, että oppilaat vertaavat teosta johonkin aiemmin lukemaansa. Tämä oli luonnollisesti extraa, sillä kaikki eivät ole lukeneet kuin koulussa pakolliset kaksi kirjaansa. Eräs poika kuitenkin halusi osoittaa osaamisensa. Tässä suora sitaatti hänen työstään.

"Ilkan kirjat ovat melkein kaikki samanlaisia yhdeltä kannalta ei toki juonen Mauri Sariolan kirja oli hyvä kirja Se oli ensimmäinen Maurin kirja jota luin ensikertaa En ollut aiemmin lukenut tai koskaan Mauri Sariolan kirjoja"

Se oppimisen riemu ja huuma!

Kuinka tulla huomatuksi?

Tänään hyödynsin blogin mahdollisuuksia ensimmäisen kerran aivan oikeasti: suunnittelin ja valmistin oman sivun vanhalle kodillemme täällä Virroilla. Jos vaikka saisimme talovanhuksen vuokralle, kun emme hennoisi sitä kokonaan oman onnensa nojaankaan jättää, yksin pitkiksi talvi-illoiksi. Tiedä vaikka hiiret söisivät tällä kertaa kokonaan.

Nämä sivut on helppo mainita kaupanilmoitustauluille ja envielätiedämihinlehteen tulevassa ilmoituksessa, ja nykyaikaisen ihmisen on mukava silmäillä diaesitystä mustavalkokuvien sijaan. Mutta mihin voisi nämä nettisivut linkittää, että joku kiinnostunut ne löytäisi?

Ja kuka muu kuin japanilainen city-ihminen haluaisi asua puolentoistatunnin päässä kaikkialta? Silloinkaan, kun se tapahtuu tilavasti, rauhaisasti, veden äärellä...

Kun ei itse ehdi...

Tosin näistä sanoista minä en ota mitään vastuuta, tekijä(t) vastatkoon niistä aivan itse... Käteviin linkkeihin tästä kyllä pääsee: voi verrata kolmea eri käännöstä toisiinsa tai hakea hakusanalla Kirjasta mitä tahansa. Jos siis on etsimässä sieltä jotain...

Televisiosaarna

Katsoin elämäni parhaan pääsiäissaarnan televisiosta: Veikko Aaltosen dokumenttielokuvan Paimenet.

Aaltosen ihmiskuva oli herkkä ja aito, hänelle papit ja seurakuntalaiset olivat ihmisiä vaikeuksineen, kysymyksineen, kohtaamisenhaluineen. Kosketti pappien sitoutuneisuus ja yritys välittää lämpöä kanssaihmisilleen.

Yksinäisen vanhuksen vuodatus papille riipaisi:
- Minä kyllä itseäni halveksin siitä, että näin kärsin tästä yksinäisyydestä. Ajattelen pakolaisia, kun heillä ei ole mitään, ei kotia, ei mitään.
Ja pappi kuunteli empaattisesti, rukoili mummon puolesta ja hänen kanssaan, voiteli öljyllä. Ei muuta voinut. Mutta kykeni sen. Miten kykenikään?

Toisena päivänä pappi ihmetteli uskovaisen alkoholistin nuottipaperille sovittelemaa sävellystä.
- Sinä se vaan korvakuulolla sävellät tällaista moniäänistä...
- Niin, tästä tulee hieno. Sanat olen kirjoittanut myös itse. Ne menee näin: Oi Jeesus...

Tämä kohta sai minut huokaamaan syvään. Sen papin holistillekin opettaman maailman vanhimman ja lyhyimmän rukouksen kaiketi. Keskustelimme kuitenkin opettajienhuoneessa tästä kohdasta tänään. Kollegani kommentoi:
- Olisin halunnut kuulla sen sävellyksen. Todella. Itse nuotinsin täysin laulu- ja soittotaidottoman alkoholistin sävellyksiä aikoinaan. Oli se vähän hankalaa, kun mies saattoi vain näyttää kädellä mihin suuntaan sävel meni. Ylös, alas. Mutta hän ei saanut rauhaa, ennen kuin sävel oli kirjoitettu, se soi hänen päässään koko ajan. Niistä tuli hienoja! Yksi kappaleista on levytettykin...

Siis? Voi, minulla on vielä niin paljon opittavaa.

Nuoren teologin kasvua pappisvihkimykseen oli koskettavaa seurata. Mietin vain, mikä häntä tässä tehtävässään tukee ja ohjaa? Mistä hän tietää, miten toimia, kun kirkko ja yhteiskunta ovat mitä ovat?

*huokaus*

Juuri NYT...

...aivan poikki, tukka päätämyöden, oikea silmä väsymyksestä harottavana, luokka sekaisin, kaksi kirjaa hukassa, uusi valtava pankkilaina harteilla, koiranruoka lopussa, housut nukkaantuneina, silmälasit sormenjäljissä... Juuri ja juuri jaksan toivottaa kuitenkin: Hyvää pääsiäistä sinullekin!

Hyvää pahaa

hyvä - paha
Originally uploaded by Marita.

Pääsiäisen teema tulee tänä vuonna esiin monimuotoisesti, vaikka ensin näytti, ettemme juhlaa huomioi lainkaan.

Aina tekee vaikutuksen ja liikuttaa Seijan ja Tuulan vaivannäkö ruokalassa: suklaamuna, mämmiä, itse poimitut ja koristellut oksat, pieniä keltaisia yksityiskohtia, kanaa, raikkaat salaatit. Monessako kodissa juhlaa huomioidaan yhtä näyttävästi... tai ylipäänsä tarjotaan lämmintä ateriaa?

8.-luokkalaiset menevät huomenna elokuviin katsomaan nuoren ihmisen elämäntaivalta, iloa ja vastoinkäymisiä. Tämä V*n 14 -elokuva voi olla varsinainen kärsimysnäytelmä jollekin: siinä puhutaan ruotsia!

7.-luokkalaiset puolestaan saivat kokea tänään hyvää ja pahaa. Tukioppilaiden kanssa järjestämämme rata toimi hyvin - ja pisti ajattelemaan.

HYVÄ JA PAHA HUONE

Oppilaat lähetettiin pienin evästyksin yksi kerrallaan kulkemaan läpi "elämäntaivaltaan". Tehtävänä oli kulkea narusta kiinni pitäen, silmät huivilla peitettyinä, kahden tunnelmaltaan erilaisen tilan läpi. Matkalla kuuli tylyä puhetta, komentelua, äksyilyä, mutta myös avuliasta ohjausta, kannustusta, positiivista palautetta. Matka päättyi sohvalle ja suklaarusinatarjoiluun.

Omat tuntonsa oppilaat purkivat juhlasalin jumppamatoilla maaten ja piirtäen. Paperi jaettiin kahteen osaan ja värivalinnat ja symbolit olivat kuvaavia: keltaista ja mustaa; vihreää ja ruskeaa; hymiöitä ja yrmiöitä. Ja ohjeinen kuva: sydän ja irvistys.

7a-luokka teki retken innokkaasti, lapsekkaan luottavaisesti ja posket punottaen. Kaksi nuorta jännitti uutta tilannetta ja tarttui spontaanisti toisiaan käytävän yli kädestä kiinni, minkä havaittuaan muu luokka kohisi hämmennyksestä: "Täällähän on rakastavaisia! Onnea!" Kolme tyttöä pelkäsi niin paljon, että he halusivat lähteä matkaan yhdessä. Kertoivat matkan kuitenkin kannattaneen.

7b-luokka on luonteeltaan toinen: räväkkä ja räyhäkkä porukka, jota on vaikea saada keskittymään, työskentelemään yhteistyössä ja kohtelemaan toisiaan kauniisti. Heidän reaktionsa yllätti TÄYSIN. Koko luokka osoittautui varsin pelokkaaksi. Pojat suostuivat lopulta lähtemään yhdessä, tytöt käsi kädessä, neljä ei kulkenut reittiä lainkaan: "En kyllä suostu!"

Palauteympyrässä salissa porukka rehvasteli: "Kyllä oli löysää! Ihan kesyä! Mitä haukkumista tuo muka oli! Enempi olisi pitänyt olla eroa noiden eri tilojen välillä!"

??

Mitähän tämä ryhmä oikeasti odotti ja pelkäsi? Ja miksi juuri heidän oli vaikea havaita moittimisessa mitään ihmeellistä? Millaisia herkkiä sieluja näiden mustien hiuksien ja vaatteiden kätköön piiloutuukaan...

Huomasivatkohan sen itse?

Teatteri on...

Uskolliset blogini seuraajat ovat varmasti miettineet, missä vaiheessa seitsemäsluokkalaisten kanssa koulun kevätjuhlaan suunnittelemamme Romeo ja Julia -näytelmä on. Kun on ollut tässä vähän kaikenlaista...

Näytelmää on pohjustettu Leonardo DiCabrion Romeolla ja Natalie Woodin Julialla - on siis tarjottu draamaa ja musikaalia näkökulmiksi. Myös teatterin keinoihin perehdyttiin oppikirjan harjoitustehtävien avulla. Siinä tuli esiin mielenkiintoista historiaa ja myös uusia termejä, joista en itse muista enää ensimmäistäkään...

Näytteiden, opettajan kerronnan ja netistä printattujen ikivanhojen käännöstekstien pohjalta on sitten laadittu oma käsikirjoitusversio, joka on nyt kuutena kohtauksena pöydällä levällään. Tänään saatiin sentäs roolijako tehtyä ja Romeon valinta ratkaistua. Se onkin ollut tähän astisista vaiheista kaikkein hankalin.

Romeon kaveriksi haluavat kaikki, Julian kavereiksi suostutaan, kun ei muuta roolia ole. Lällyjätkän rooli sen sijaan ei kiinnosta ketään vähääkään. Lähes porua vääntäen pojat ovat kieltäytyneet yksi toisensa jälkeen: "Mä en ala kuunteleen toisten jätkien irvailuja!" Täytyi ottaa kovat otteet käyttöön: "Ei Romeo joudu tekemään mitään ikävää. Sen sijaan Romeo-roolin näyttelijää kiusanneelle kirjoitetaan välittömästi suutelukohtaus!" "Mitäs jos ei löydy ketään tyttöä?" "No, siinä tapauksessa hän suutelee poikaa." "Mää nään jo lööpit: Opettaja valmisti homoeroottisen näytelmän kevätjuhlaan!" jepjep

Tatuoijalla on draamantajua luonnostaan: vähän väliä hän häipyy suunnitteluryhmästä ja palattuaan kommentoi isoon ääneen, ettei ole lainkaan varma, suostuuko rooliin. Saatuaan tarvitsemansa määrän huomiota ja anelua, hän ilmoittaa suostuvansa, mahdollisesti, mikäli ei muuta mieltään.

Innokkuutta ei kuitenkaan puutu. Oppilaat ovat edelleen tohkeissaan, vaikka itse toteutus steppaa alkumetreillään, puvustajaryhmän suunnitelmat menevät uusiksi ja lavastusryhmäkin joutuu alkamaan alusta. Julian ystävät nimittäin menevät bileiden jälkeen harjoituskämpälle, jossa soittavat näytelmän tunnusbiisin ja kämppä pitää ilmeisesti sijoittaa lavalle.

Mutta: Teatteri on tekemistä! Ja sitä piisaa.

Myllymäeltä Myllykylälle

Aloitimme jälleen yhteisen harrastuksen: asuntoesittelyjen kiertämisen. Touhu loppui kuitenkin lyhyeen, sillä ihastuimme jo yhteen ensimmäisistä taloista. Meidät vakuutti ulkorakennuksen koko ja kunto, sillä nyt riittäisi tilaa kaikille M:n kaapeleille ja muttereille eikä työpöytä nousisi talviroudassa 40 senttiä toiselta sivulta kuten tällä hetkellä. Talo oli nätti ja ennen muuta hyvässä kunnossa sekin, keittiössä kaapit ja hyllyt paikallaan ja kylppärikin ihan ehjä. Mukavalla paikalla talo sijaitsi omenapuineen ja marjapensaineen, omassa rauhassa, mutta asfalttitien ja moottoritien läheisyydessä. Työmatkaa itselleni tulee 22 kilometriä, mikä on vain kaksi kilometriä nykyistä enemmän. Siis ei paljoa ollenkaan mitään.

Oikein kulttuurikotiin ollaan muuttamassa: Väinö Linna on istunut olohuoneessamme useita kertoja - silloin kun talo oli vielä kyläkauppa. Ja itse Tampereen CityMarketin kauppias on kannuksensa hankkinut meidän keittiössä putiikinpitäjänä. Paljonihailtu Osmo Rauhala luomuviljelee naapurustossa ja on vaikuttanut meidän takapihallamme: sai kielletyksi kalastuksen kotijoella. Se kyllä näyttää niin pieneltä purolta, että mahtaako siinä mitään kalaa liikkuakaan. Lieneekö vettäkään?

Ei siis huono paikka aloittaa uutta elämänvaihetta. Päätimme sitoa suhteemme kymmenien vuosien asuntovelalla. Tapa sekin on vakiinnuttaa asetelma ja turvata tuleva...

Oppituntisuunnitelma klo 02.45

Viime yönä ei nukuttanut. Ämmällällän pilottiprojektiin liittyvän ohjausryhmän kokous Treella kahvitteluineen vaikutti osaltaan asiaan, toisaalta nyt vain kaikin puolin mieli liikkuu ylinopeudella. Aloin lukea sängyssä 9.-luokan oppikirjaa.

Ylöjärvellä on käytössä Editan Eeden-kirjasarja, joka on itselleni uusi, vaikka näytekappaleet hyllyssäni olikin. Nyt aloin tutustua sarjan viimeiseen, Raamattua ja etiikkaa käsittelevään osaan, ja ajatukset heräsivät.

Kolme kirjan alkupuolen kappaletta käsitteli VT:n kertomuksia ja patriarkkojen aikaa: luomiskertomusta, paratiisia, vedenpaisumusta, Aabrahamia, Jaakobia, Moosesta sivu tolkulla... Tarinat kerrottiin ymmärrettävällä kielellä niiden vertauskuvallisuus mainiten, mutta opetusohjeita kirja ei tarjonnut. Miten olisi tarkoitus useita tunteja näitä kertomuksia 9.-luokkalaisten kanssa käsitellä? Lukea yhdessä läpi ja keskustella henkevästi?

Aiemmin itse olen käsitellyt Raamattua 7.-luokkalaisten kanssa ja ko. kertomuksia on sivuttu osana VT:n kirjakaanonia, joskus on katsottu otteita elokuvista, Egyptin prinssiä, Juurikkalan Kyytiä Moosekselle -versiota. Entä nyt? Miten tässä kontekstissa, etiikan jakson johdantona?

Syntyi ajatus: Olisiko tarinat mahdollista valokuvasarjan avulla herättää henkiin ja samalla osoittaa niiden monitulkinnallisuus? Ne ovat palvelleet ihmisten monia tarpeita ja vastanneet eri kysymyksiin eri aikoina, mihin ne kykenisivät vastaamaan tänään? Tai mitä kysymyksiä herättäisivät?

Oppilaat saisivat käyttöönsä kasan aikakauslehtiä, josta he ryhmissä leikkaisivat kuvia, jotka kertoisivat tarinaa sarjakuvamaisesti. Lehtileikkeleet valokuvattaisiin ja siirrettäisiin tietokoneelle. Kukin ryhmä valmistautuisi kertomaan oman tarinansa ja samalla heijastettaisiin kuvasarja valkokankaalle. En tiedä, herättäisivätkö kertomukset muuta kuin hilpeyttä. Oivaltaisiko siinä joku jotain?

Yhden ryhmän kanssa voisi täällä kotona testata...

Ja että miksi pitää keskustella?

YLEn kaksituntinen jumaluuskeskustelu jätti oudon olon.

Fundamentalisteja löytyi niin elämänsanalaisista, islamilaisista kuin vapaa-ajattelijoistakin. Kaikki yhtä oikeassa ja valmiita nuijimaan toisinajatelleet. Mitä enemmän oman identiteetin rakennusaineita oli hankittu uskonnosta tai uskonnottomuudesta, sitä armottomampaa ja itsetehosteisempaa oli esiintyminen. Vastenmielinen ilmiö, vaikka ei vallan outo omassa historiassanikaan...

Ortodoksikaveri sanoi hyvin: jokaisella kristityllä tulee olla lupa epäillä; se on ainut mahdollisuus olla kristitty. Nöyryyttä peliin. Hienovaraisuutta ja herkkyyttä. Kuuntelemista ja oppimista. Toisten kunnioittamista. Vapautta. Mysteerille tilaa. Ei ihme, että ortodoksinen kirkko saa yhä enemmän aikuisjäseniä.

Keskustelua uskosta ja ilmiöistä sitä on kaivannut, mutta tämän jälkeen ei ole enää niinkään varma asiasta. Luokassa on melko vaikea saada joukkoja pohtimaan ääneen, mutta se ei ihme, kun aikuisten antama malli ja kulttuuri yhteiskunnassa/mediassa on tämä vastakkainasettelujen ja kärjistysten malli. Hieman toisenlaista näkökulmaa keskusteluun tarjosivat nimimerkki Leegio ja tilastojen blogimenestyjä mitvit.

Olen viime aikoina erityisesti pohtinut uskonnonopetuksen roolia ja ideaa: millaiseen ajatteluun ja keskusteluun haluan ja kykenen nuoria ohjaamaan? Tiedän, että aihetta pohtivat muutkin, mm. Arto Kallioniemi, joka hiljattain lähetti minullekin kyselykaavakkeen aiheesta. Tunnustuksellisuuden liittäisin historiallisten lähtökohtien ja kulttuurimme tosiasioiden tunnustamiseen, en opetuksellisiin ja sisällöllisiin tavoitteisiin. Ei minun oppitunneillani pyritä julistamaan krisinuskoa. Silti tuntuu, että kaikki termit ja teemat ovat valmiiksi jo NIIN läpeensä tunnustuksellisia ja arvoväritteisiä, että aito keskustelu pysähtyy jo näihin hahmottomiin käsitteisiin. Ensimmäinen vuosi yläasteella voitaisiin käyttää käsitteiden määrittelyyn: mitä kenellekin tarkoittaa "Jeesus", "usko", "kirkko"...

He made my day!

Liitutaulu

Joskus huippuhetki on pienestä kiinni: syvin muistijälki voi piirtyä piirtoheitinkankaan taakse piilotetusta tervehdyksestä. Tekijä kätkeytyi lempinimensä suojaan, mutta varmisti ovenraosta, että huomasin viestin.

Erityisen merkittäväksi liitutaulukirjoituksen tekee se, että tältä kolmetoistavuotiaalta olisi luontunut v...lu paremmin kuin keneltäkään toiselta, sillä koulu on syvältä ja poikittain... Jotain kuitenkin tapahtui viikko sitten, kun kaiken mentyä pieleen jätin valitut sanat sanomatta ja vain kosketin olkapäätä...

Hurjaa, että pitää miettiä sitä, mikä vaikutus positiivisuudella ja hyväksynnällä on! Itsestäänselvyyksiä pitäisi olla niiden!

Nyt kone kiinni

Taas on perjantai!? Viikko on mennyt kuin usvassa, asioita punnitessa. Tänään täytyy ottaa etäisyyttä: teen pitkän kävelyn G:n kanssa, paistan pitsan ja menen nukkumaan ennen vuorokauden vaihtumista. Huomenna ajattelen jälleen.

Halvalla lähtee

Esitin toiveena, mutta samalla ehtona viran vastaanottamiselle (!?), että saisin oman läppärin ja projektorin käyttööni. Virkaan nimittäin kuuluu siirtyminen kahden koulun välillä (n. 5 km) kahdesti viikossa ja mappien kanniskelu ei kiinnostaisi. Kuitenkin olisi aina juuri SE kalvo juuri siellä TOISESSA luokassa. Tämä siirtyminen rasittaa jo sinänsä tarpeeksi, sitä ei kannata liikaa hankaloittaa; onneksi siitä kuitenkin saa korvauksen. Suunnittelin siirtäväni kaiken materiaalin PowerPoint-esityksiksi ja muutenkin koneelle ja organisoivani työni samalla uudelleen.

Sain mitä pyysin.

Pitkää puhetta

Tässä on nelikenttää piirrelty, keskusteluja keskusteltu ja unia nähty. Eivät ole yksiselitteisiä eivätkä yksinkertaisia päätökset, kun elämä on jo valmiiksi jollakin mallillaan. Pistä siinä sitten kaikki pahvilaatikkoon ja aloita alusta. Ja selitä itsellesi, miksi juuri NYT ja miksi juuri NÄIN. Aina kun voisi tehdä toisinkin - tai jättää tekemättä mitään - eikä tekisi silloinkaan väärin.

Kyse ei isojen asioiden kohdalla olekaan oikeasta tai väärästä, vaan... jostain ihan muusta. Tämän toimintaa ohjaavan motiivin löytäminen ja valintojen selittäminen sen kautta onkin koko päätelmäketjun juju. (Ymmärtääkö tätä joku?)

Aamulla luulin itse oivaltaneeni tämän: Olen ollut monen asian wanna-be-maalainen... ja nyt maksan hintaa tästä muutoksena, haluna etsiä uutta. Selitän.

Puhun ympäristönsuojelusta, mutta haluaisin kotiin välttämättä luontoa tuhoavan astianpesukoneen ja riitelen siitä M:n kanssa jatkuvasti. (Minullakin M kotona. Liisa huom.) Vastustan viidettä ydinvoimalaa, mutta laiskasti kannan puita sisälle, saati noudan niitä metsästä talon lämpiämiseksi. Tärkeilen maaseudun ja kyläyhteisöjen idyllin puolesta, mutta en osallistu kyläläisten jumppapiiriin, karhuoopperan 10-vuotismuistelukonserttiin, kinkereihin saati kutsu naapureita kahville. Kauniista jokimaisemasta otan mielelläni auringonlaskukuvia, mutta kesähyttysiltä suojaudun mieluummin sisälle tietokoneen äärelle kuin viipyilen laiturilla.

Esimerkkejä minun wanna-be-ominaisuuksistani löytyy koulusta, kotoa, kaikkialta... En siis ole sydänjuuriani myöten täkäläinen, vaan jollain tavalla erillinen, ulkopuolinen tarkkailija, joka tekeytyy läsnäolevaksi. Meniköhän jo uskaliaaksi? Nyt tulisi siis vain olla se mikä olen ja uskaltaa toimia sen mukaisesti, siinäkin tapauksessa, että tämä merkitsee muuttoa ja uutta työpaikkaa.

Toisaalta taitaa kuulostaa pelkästään neljänkympinkriisiltä...

Kävin eksymässä

Jälleen olen sitä mieltä, että erinomaisin laitos tässä maassa on - kirjastolaitos. Millaisia mahtavat olla kirjastot Tokiossa?

Eksyin Ylöjärvellä, mutta löysin kaupungin keskustan avaraan ja tyylikkääseen kirjastoon. Täällä minut ohjattiin nettikoneelle ja sain printattua uudet ajo-ohjeet. Samalla saatoin päivittää tämän reaaliaikaisen blogini, tarkistaa postin, silmäillä esittelypöydän runokokoelmia ja upota lassinummeen, mirkkarekolaan. Toimivaa sijoittelua, ystävällistä palvelua ja edullista elämyksellisyyttä.

Taidan hankkia tällä samalla reisulla myös uuden kirjastokortin (jo seitsemännen!), sille lienee nimittäin tulevaisuudessa käyttöä!

Vetää hiljaiseksi...

Meditaatiohetki
Originally uploaded by Marita.

Kaupunkikoulun ja Tampereen läheisyyden tarjoamista mahdollisuuksista huolimatta myös maaseudulla on omat hyvät puolensa... ja nyt jos/kun niistä joutuu luopumaan, tulee hieman haikea olo.

Uutinen! Sensaatio!

Eilen suorittamani voimallinen blogimainonta toi paineita: nythän minulla voi olla Liisan lisäksi muitakin Lukijoita! Kuinka ylläpidän Heidän kiinnostuksensa? Tarjoanko sensaatioita? Paljastuksia? Hyviä vitsejä?

Varmuuden vuoksi tänään on tarjolla kaikkea tätä:

Tulin valituksi hakemaani virkaan!

Ja nyt viimeistään pitäisi ajatella, mitä kaikkea tästä seuraa...

Ettei totuu sunohtuisi

Cmabrigden yilopitson tuktimusken muakan, ei ole väilä msisä jäjretsyksessä sanan kijraimet ovat, ainoa täkreä aisa on, että esnimmäinen ja viimienen kijrain ovat oikelila piakiolla. Loput voivat olla missä jäjretsyskessä tahasna ja imhinen voi sitli lukea tesktin ongemlitta, koksa aiovt eiävt lue jokaitsa kijraitna eriskeen, vain sanan kokoniasuuetna.

Se siitä viilauksesta.

Vilkaisu kalenteriin

Nyt alkaa todellisuus vyöryä niskaan: koulua kaksi kuukautta jäljellä. Valmisteltavana oppilastöiden näyttely Virinään ja mm. videostudion rakentaminen; And-the-nominees-are -videot 9.-luokkalaisten jättiäisgaalaan sekä juhlan muu ohjelma; 6.-luokkalaisten vierailut, kummitunnit ja vanhempainiltaohjelma; tunnit, kokeet, korjaukset ja numerot; Roni ja Juulia -draama esityskuntoon...

Miten tässä vaiheessa tuntuukin niin mahdottomalta, ja silti aina ehditään...

Mieluisilla apajilla

Aloin jo hermostua, kun en millään saanut linkkejä onnistumaan, kaikissa ohjeissa kun tuntui olevan jokin puute. Onneksi viimein löysin tarpeeksi yksityiskohtaiset sivut.

Sitä on jotenkin heti paljon onnellisempi ihminen, kun saa asiat sujumaan tahtomallaan tavalla.

Ekakerta

Täytyy myöntää, että pitkästä aikaa jännitti hieman: olin eilen ensimmäistä kertaa elämässäni aidossa työhönottohaastattelussa hakemassa oman alani virkaan.

Nykyiseen työpaikkaani minut otettiin avosylin kymmenen vuotta sitten, sillä koulut olivat alkamassa viikon sisällä ja opettaja oli juuri ilmoittanut kuukausien sairaslomasta. Suurempaa taitoa ja panostusta on sen sijaan vaatinut työpaikan säilyttäminen ja vuosittainen oppituntien haaliminen muuttotappioisessa pikkukaupungissa. Rehtori on nähnyt vaivaa minun postini eteen joka kevät. Olisiko jo aika päästää hänet tästä piinasta?

Haastavaa oli muotoilla vastauksia: Mitä vastaat, kun sinulta kysytään, kuinka maailma on saanut alkunsa? Missä tilanteissa olet koulussa heikoimmillasi? Miten ratkaisisit uskonnonopetuksen järjestämisen eri uskontokuntien jäsenille? Estääkö jokin asia sinua hoitamasta opettajan virkaa? - Ei, mutta en täysin ymmärrä...

Ratkaisu maailman epäoikeudenmukaisuuteen

Voi vain arvella, miten hoidan ensi viikon, kun olen viettänyt koko yön koululla. Nukuin opon työhuoneessa kahden vastakkainasetetun sohvan päällä uppotukkina, kun viimein puoli kahden aikaan yöllä tälle divaanille pääsin. Henriikka-kouluttaja yöpyi opettajanhuoneessa, ja kaksikymmentä oppilasta kieltenluokkien lattialla pulpettien välissä jumppamatoilla. Nukkuivat minkä malttoivat.

Tämän kouluyön parasta antia olivat nuorten into ja ilo. Samaa uskoa leikin kantavuuteen ei juuri tapaa missään muualla kuin tukioppilaskoulutuksessa. Siksi tuo usko piti viimeisessä harjoituksessa asettaa kyseenalaiseksi.

Kolmen joukkueen välisessä kilpailussa vallitsivat täysin epäoikeudenmukaiset säännöt: joukkueet saivat eripituiset ajat tehtävien suorittamiseen, tehtävät olivat vaativuustasolta täysin epäoikeudenmukaisia ja - joukkueiden pisteet oli päätetty etukäteen. Sokkopiirtämistehtävässä banaanit saivat tehtäväkseen piirtää auringon, appelsiinit kellotaulun ja omenat - iltaruskon. Voittajabanaanien mielestä tehtävä oli aivan helppo eikä siinä ollut mitään epäselvää. Heidän mielestään iltarusko oli helppo: horisontti ja siihen puolikkaana näkyvä aurinko. Ihan iisi. Mikseivät hoksanneet. Sekään ei banaaneita haitannut, että omenat eivät lainkaan saaneet mahdollisuutta piilotustehtävän ratkaisemiseen ja näin jäivät heti ilman pisteitä.

Siis kuinka maailman (ja koulukäytävien) epäoikeudenmukainen käytös poistuu, jos voittajat eivät välitä säännöistä eivätkä tunne empatiaa? Pitääkö johtajia/ohjaajia/opettajia totella sokeasti? Mitä vahinkoa voivatkaan aiheuttaa hiljaiset hyväksyjät? Hyvä harjoitus. Vähänkö nyt maailma muuttuu paremmaksi!

Valion mainokset kevätjuhlassa

Kevätjuhlanäytelmää suunnitellaan kahdessa vuorossa: seiskaluokat jatkavat aina naapuriluokan edellistunnilla tekemistä suunnitelmista. Tämä onkin osoittautunut mielenkiintoiseksi työtavaksi, sillä pieni kisa ideoiden määrästä motivoi.

Ideoinnin erääksi oivaksi lähtökohdaksi ovat osoittautuneet Valion mainokset. Hyvin ovat mainosmiehet onnistuneet, kun nuoret löytävät vanhusten käymästä dialogista ikään kuin uudelleen itsensä, vaikka mainoksen vitsi on juuri siinä, että vanhusten sanonnat ovat nuorten omasta kielestä.

- Hei, ne Juulian ystävät vois sanoo et Mä-en-kestä-enää ja Roni vois sen ystävien kans tehdä niitä käsimerkkejä. Ja sit Roni vasta huomais sen Juulian.
- Ne käsiliikkeet on alunperin hoppareilta, tiesi yksi.
- Ai?

Tatuoijan tarvikelista

Tänään klassikkonäytelmä hahmottui edelleen.

- Voisko niiden nimet olla Juulia ja Rane?
- Ei Rane, koska 7b:llä on sen niminen.
- Roni ois hyvä. Sen kaverit vois olla vaikka jääkiekkoilijoita ja ne nuuskais.
- Paitsi ei Roni nuuskaa, koska kukaan tyttö ei sillon ihastuis siihen.
- Sen Juulian ystävät vois harrastaa klassista musiikkia ja ne ois tosi varakkaita.
- Sen tyyli vois olla niinku O.C:n Marissan.

Kun perusasetelma saatiin hahmotettua, jatkoi käsikirjoitusryhmä kohtausten suunnittelua ja lavastusryhmä parvekerakennelman ideointia: pahvia ja tikapuut. Puvustusryhmä innostui kehittelemään erityisesti tatuoijan roolia, ja tunnin päätteeksi minulle ojennettiin tarvikeluettelo:

- nahkahousut
- nahkatakki/liivi
- geeliä
- AP-letti
- arskat mustat
- sikarit
- bootsit/Raitasen kengät
- huivi
- tatuointeja
- valtavia sormuksia
- viikset, parta
- helmiverho ja kuvia puolialastomista naisista ja autoista

Ja rooliin ehdolle asetettiin luokan isokokoinen, karheanhauska stand up -koomikko. Auts. Ja seuraavaksi suvivirsi.

Romeo ja Julia

Pari seiskaluokkaa on yltiöpäisen inostunut näyttelemisestä. Koska he eivät tiedä, että moinen ei ole kovin tavallista, täytyy käyttää tilanne hyväksi: "Meillä seiskat valmistavat aina kevätjuhlaohjelman! Vähintään klassikko, mielellään musikaali."

Tänään he toimivat jo dramaturgeina:

- Jos riitelevät suvut olisivat kaksi rinnakkaisluokkaa, niin riidan syy voisi olla vaikka toisen ryhmän epärehellisyys urheiluiltapäivän kilpailuissa.
- Ja sen salavihkimisen sijasta Romeo ja Julia voisivat hankkia yhteisen tatuoinnin.
- Sitten Romeo erotettaisiin koulusta tappelun vuoksi.
- Mutta kuoleeko Julia huumeiden yliannostukseen vai viiltelyyn?

Yritin muistuttaa, että esitys tulee kevätjuhlaan, mutta kommenttini hukkui keskusteluun siitä, miten hammastabletteja pureskelemalla saa näyttämään siltä, kuin suusta valuisi verta...

En ollut niinkään väärässä

En nähnyt kaikkia lyhytelokuvia, mutta HYLJE oli paras niistä, jotka näin. Näin myös raadin mielestä Tampereen elokuvafestivaaleilla. Kunniamaininnan saanut Jenni Mattson oli rajuine aiheineen koskettava myös, mutta tiivistäminen olisi ollut työlle eduksi, kuten minuakin pro gradu -työni tarkastaja jälkikäteen ohjasi.

Tiivistäminen onkin taito. Että malttaa ottaa mukaan vain kolme ottoa Fidzi-saarella kuvatusta materiaalista, se vaatii luonnetta. Ja että loppuun päästyään jaksaa palata alkuun ja tehdä koko työn vielä kerran. Sitä eivät kaikki jaksa. Tai osaa, sillä prosessi vaatii asettumista ulkopuolisen asemaan, ja omista sanoista ja kuvista tapaa tulla helposti liian tuttuja tai rakkaita. Niistä ei hennoisi luopua.

Kovasti pinnalla tällä hetkellä on KIPEÄ OMAKOHTAISUUS. Ja mitä kipeämpi ja suurempi tabu kertomasi tarina on, sitä suuremmalla mielenkiinnolla, mutta myös hellyydellä, se kuunnellaan! Halu myötäelää ja palkita rohkeat esilletulot on ilmeinen.

Ei se toisaalta niin yllättävää ole, että käsivaralla kuvattu kohtaus tyttärestä kuivaamassa lapsena raiskatun äitinsä kyyneliä koskettaa enemmän kuin disneymäisellä sulavuudella ja tarantinolaisella leikauksella toteutettu animaatio joulupukin pelkurimaisesta pakoretkestä...

Enkelipoika

Originally uploaded by Marita.

Tämä viime kesänä kuvattu sarja tuo minulle aina hyvän olon. Nyt sen voi katsoa vaikka nopeutettuna diaesityksenä - ja seurata, kuinka enkelille oikein kävi!

Kuvalinkki jouluaattoon 2005

Originally uploaded by Marita.

Keksinpäs ratkaisun, kuinka saada lisää kuvia maailmalle heti-tässä-ja-nyt ja ilman vuosimaksua. Jep, olin näppärä: avasin uuden tiedoston uudella nimellä.

Tässä siis muutama kuva viime joululta, vaikka tuntuu, että SIITÄ nyt on jo ikuisuus.

Ei oikein pukit ja tontut ja enkelilaulut aina inspiroi, joten oli mukava päästä kuuntelemaan meren kohinaa. Huomasin, että vaikka Marokko oli täynnä väriä, elämää, sykettä ja vauhtia, kuvasin pääasiassa horisonttia. Oli pitkälle katsomisen aika ja tarve.

Huh mikä viikko

Kun alkuviikosta innoissani siirtelin kuvia ja väsäilin blogiani, se ei suinkaan sujunut sievästi ja rauhallisesti, vaan hurjien pärskeiden ja niiskutusten säestämänä. Keskiviikkona kaaduinkin sänkyyn - ja loppuviikko kului oloani potien, vaikka töitä odotti pöydillä useammallekin naiselle.

Selvisin viikonlopuksi kuitenkin tolpilleni ja sain alustukseni MLL:n koulutuspäivään Tampereelle sekä tehtyä että vietyä läpi. Opettelemani PowerPoint osoittautui niin hauskaksi, että päätin, ettei kalvoja enää ensi syksynä tunneillani olekaan! Tällä koululla on siis pian kasa mappeja myytävänä!

Tampereen elokuvajuhlillakin kävin ja näin yhden vakuuttavan lyhytfilmin: Miia Tervon HYLJE. Tuli todistettua, että 9 minuuttia riittää, jos se käytetään hyvin. Liikutti ja kosketti tuo henkilökohtaiselta vaikuttanut tragedia. Sen sijaan Videotivolin Välkkeet Suomesta -kooste sai miettimään: Tämäkö on koululaistöiden taso? Vaikka ihan itse sanonkin, niin virtolaisten nuorten valmistama Inkerin tarina esiintyi siinä seurassa edukseen!

Ja vielä ehdin mukaan 160-vuotispäivillekin! Onnea Marjatta ja Erkki!

Mitäkivaatehtäis?

Mitä tarkoittaa "koiranilma"? Meillä sitä ei ymmärretä. Kaikki säät sopivat ulkoiluun, mutta ikävästä ilmasta ei meillä pidä kukaan: tassut jäätyvät tai paakkuuntuvat talvella, kura haittaa lähinnä siivousvastaavaa, liika helle läähätyttää. Ulos lähdetään, ellei sohva houkuta liikaa...

Kotisilta

Originally uploaded by Marita.

Innostuin siirtämään myös valokuviani näytille. Ylitin kuitenkin kuukausittaisen siirtokapasiteetin kertaheitolla, sillä kuvat olivat aika suuria. Vasta huhtikuussa on lupa julkaista seuraavan kerran!? Tämä julkaisupolitiikka se vasta kontrolloitua on!
Muutaman maiseman Soininkylältä ehdin siirtää. Tässä näkymä postilaatikon luota. Kaunista, mutta niin petollisen haurasta: traktori pelkää ylittää siltaa. Tälle sillalle joudutaan pian tekemään jotain!

Tästä se alkakoon

Mielenkiintoni bloggaamista kohtaan heräsi Tokiossa partioivan emoaluksen lähetettyä sähköiset terveisensä vuosikymmenen jälkeen. Oli hauska lueskella elämästään ja päivittää ystävyyttä: sama hulppeanluova ja mitäänkumartelematon ystävä se siellä edelleen surffaa, nykyisin vain tokiolaisittain. Kaikkia elämän yksityiskohtia ei kuitenkaan tarvinnut kysellä tai kertoa erikseen, kun elämänarvot, filosofian ja asenteet kykeni lukemaan vuosien päiväkirjasta. Mukavaa tirkistelyä: tarjolla avoin kuva mielenmaisemaan.

Minä voisin kertoa koulumaailmasta, tuumailuistani murrosikäisten parissa, mielen takapihoista, kotielämästä joen varrelta keskellä metsää... Tervetuloa maailmaani.